Menneen viikon jälkipyykkiä

Edellisissä kirjoituksissa kerroin päivä kerrallaan kuinka yksi viikko elämästäni sujui. Ainoa varsinainen tapahtuma viikon aikana taisi olla tyttöjen siirtyminen omiin huoneisiin, mutta muuten koko viikko meni rahapulaa ja muita ongelmia päivitellessä. Voi, kun olisi pian taas jotain muutakin kerrottavaa!

Seuraava viikko alkoi huomattavasti mukavammissa merkeissä ja sunnuntai-iltana olin pitkästä aikaa oikein hyvällä tuulella. Tuntui hyvältä, kun edes jotkut ongelmista ratkesivat. Aamulla vesi virtasi jälleen normaalisti hanoista. Menin heti kahdeksalta poikani koululle ja tarjosin heille kiven ja kannon alta kasaan haalimiani 500 dinaaria (675€). Sihteeri sanoi ensin, ettei se millään riitä. Suurelta johtajalta sain kuitenkin kaksi viikkoa armonaikaa maksaa toiset 500 dinaaria. Virallinen rekisteröityminen tehtäisiin vasta sitten, mutta poika voisi kuitenkin käydä nyt koulua normaalisti maksamani "käsirahan" turvin.

Saman päivän aikana apumies kävi laittamassa pyykkikoneen kuntoon (siinä oli vain poistoputki tukossa) ja vilkaisi kerrossängyn ruuvia, mutta ei saanut sitä irti. Kävimme uudelleen pankissa kadonneen automaattirahan vuoksi ja tällä kertaa otin itse johdon puhumisessa. Saimme hyvää englanninkielistä palvelua ja ymmärsin nyt miksei pankki voinut auttaa meitä asiassa. Raha on jo palautunut takaisin Saksaan ja sen ohjaaminen takaisin asiakkaalle on sen pankin vastuulla, joka meille pankkikortin on myöntänyt. Perin loogista. Tarkemmin asiaa mietittyäni ei se mitenkään muuten voisi mennäkään. Saksalainen pankki oli neuvonut meitä väärin (ihmeellistä!), ja mieheni pitäisi mennä sinne uudelleen selvittämään asiaa. Onneksi kuitenkin vielä saman päivän iltana huomasimme, että raha oli jo palautunut takaisin prepaid-kortille, eli asia oli nyt siltä osin kunnossa. Onneksi!

Saatoin siis nostaa 150JD. Laitoin heti satasen sivuun koulua varten ja 15 sähkölaskua varten, joten kovin paljon ei lompakkoon jäänyt tuhlattavaksi. Poikaa huoletti, että häntä käytäisiin edelleen luokassa painostamassa rekisteröitymisen vuoksi, mutta sanoin, että mikäli niin kävisi (koska tuossa koulussa yksi käsi ei tiedä mitä toinen tekee), hänen tarvitsisi vain sanoa ko henkilölle, että käy kysymässä sihteeriltä mitä ison johtajan kanssa oli sovittu. Luulin, että asia olisi kunnossa. Kuitenkin tiistaina poikani oli haettu juuri sen samaisen johtajan huoneeseen ja tämä oli kysynyt miksemme ole vielä maksaneet! Siis mitäh? Oliko iso johtaja jo unohtanut mitä juuri pari päivää aiemmin oli sovittu, vai oliko koko juttu ollut pelkkää teatteria, jolla he olivat houkutelleet minut ansaan? "Käsirahan" maksettuani en näet enää pystyisi ottamaan lastani kokonaan pois tuosta koulusta, ja he voisivat nyt kohdella meitä miten sattuu. Pojalle annettiin lasku kotiin, että pitäisi maksaa nyt heti 1000 JD (1350€), koska kuulemma aikaa on kulunut koulun alkamisesta jo niin paljon, ettei 500 enää riittäisi. Viimeisetkin luottamuksen rippeet tuota koulua kohtaan karisivat saman tien. Meille on käynyt ennenkin niin, että jopa ison johtajan (ja useimmiten juuri hänen) sanat ja lupaukset ovat muuttuneet aivan toisiksi vain kävellessämme kerroksesta toiseen. Ihan tosi! Kerran esimerkiksi hän käski meitä noutamaan erään pyytämämme paperin toisesta toimistohuoneesta ja kun sitten nousimme portaat ylös ja saavuimme tuohon toiseen huoneeseen, oli hän ehtinyt jo soittaa sinne ja sanoa, ettei ko paperia saisi meille antaa.

Päätän nyt tämän viikkokertomuksen tähän ja toivon, että pian olisi muunlaisia aiheita kerrottavaksi. Eilen Jordaniassa vietettiin islamilaisen kalenterin uuttavuotta, mutta meillä se ei näkynyt mitenkään muuten kuin, ettei lapsilla ollut koulua. Ei se kyllä näkynyt katukuvassakaan millään tavalla. Elämme nyt vuotta 1437. Ei siis ihme, että olo on joskus hieman takapajuinen... ;)

Viikko loppuu lauantaihin

Nukuin lauantain vastaisen yön huonosti, koska olin valvonut ajatusteni kanssa liian myöhään, eivätkä ne ajatukset pysyneet unistakaan poissa. Kiersin mietteissäni edelleen kehää ja tunsin tarvitsevani kipeästi jonkun viisaamman neuvoja. Saatuani kahvimukin käteeni istuin keittiön pöydän ääreen, painoin kasvot käsiini, huokaisin syvään ja sanoin itselleni, ettei minua voi auttaa kukaan muu kuin minä itse. Minun on yksin löydettävä ratkaisu ongelmiini.

Nuorempi tyttö kävi jääkaapilla ja totesi, ettei ole mitään syötävää. Sanoin hymyillen, että onhan siellä labanea ja makkaraa. Vaikka juuri mitään ei olisikaan sen enempää kaapissa kuin lompakossakaan, on lapsille annettava tunne, että äidillä on homma hanskassa ja kaikki on hyvin. Laitoin synkät ajatukset sivuun ja tein lasten kanssa yhdessä aamupalan. Keitimme teetä ja valmistimme rullaleivät. "Saadaanko katsoa telkkaria samalla kun syödään?" - kuului tuttu kysymys. "Saatte", oli minun huojentunut vastaukseni ja tytöt kipittivät tyytyväisinä pois keittiöstä. Minulle ei maistunut ruoka, vaan jatkoin mietiskelyä tällä kertaa sekä kahvin että teen saattamana.

Niinkuin huolta ei olisi jo tarpeeksi, oli meiltä loppunut yön aikana vesikin. Emme olleet käyttäneet sitä viikon aikana tavallista enempää, joten olin hieman huolissani mistä sen loppuminen mahtoi johtua. Jos kyse oli vain siitä, ettei viime jakelun aikaan vettä jostain syystä oltukaan toimitettu, niin silloin meidän ei tarvitsisi kuin odottaa vuorokausi ja vesitankit täyttyisivät taas itsestään, mutta mikäli syy olikin itse tankeissa, putkissa, tms. niin silloin tiedossa olisi taas monta vedetöntä päivää ja ylimääräistä päänvaivaa minulle. Herättyään poika kävi katolla tarkistamassa tankit ja ainakaan ulkoisesti hän ei havainnut mitään vikaa, mutta toinen tankeista - se josta on jo iät ja ajat puuttunut kansi - haisi tosi pahalle. Kulmat kurtussa huokaisin taas syvään ja yritin saada koneiston pääni sisällä raksuttamaan mitä tehdä. Minä ja poikani emme pysty pesemään tankkia, hankkimaan uutta kantta ja asentamaan sitä paikoilleen, vaan tarvitsemme siihen jonkun muun apua. Se tietää ensin odottamista ja sitten rahanmenoa. Ensi hätään tein päätöksen, ettemme enää joisi hanavettä. Monet eivät juo sitä muutenkaan, vaan ostavat kaiken juomavetensä kanistereissa kaupasta. Toisilla taas on hanaan asennettu suodatin. Meillä ei ole ollut varaa kumpaankaan, vaan olemme yksinkertaisesti juoneet jo vuosien ajan paljasta vesijohtovettä, joka "juoksee" vain kerran viikossa ja makaa loput kuusi päivää noissa katolla olevissa isoissa tankeissa. Viranomaisten mukaan vesi on vesilaitokselta lähtiessään täysin juomakelpoista, mutta vesiputkien ja -tankkien mahdolliselle vaikutukselle veden laatuun hekään eivät tietenkään voi mitään. Avoin luukku on kuitenkin niin iso terveysriski, etten voi sitä ottaa, vaan meidänkin on nyt aivan pakko ryhtyä ostamaan juomavetemme, kunnes tankki saadaan kuntoon.

Päivälliseksi keitin yön yli liottamani valkoiset pavut ja tarkoitus oli tehdä niistä kastike riisille, mutta lapset innostuivatkin syömään papuja samanlaisena keittona, jota teemme usein kikherneistä. Keitinliemeen sekoitetaan sitruunamehua, suolaa ja jeeraa. Hyvin yksinkertaista, mutta todella maukasta! Tämän kevyen lounaan jälkeen lähdin teinin kanssa käymään pankkiautomaatilla ja toivoin, että kaikki sujuisi ongelmitta. Jalkavaivastani huolimatta halusin kävellä parin kilometrin matkan automaatille, koska nautin kävelemisestä ja käyn muuten niin harvoin ulkona. Säästyipä samalla taksirahat.

Kun rahat ilmestyivät automaatin luukusta, olin hyvin huojentunut. Voisin seuraavana päivänä mennä koululle vähän rahaa mukanani, ja mikä parasta: minulla oli peräti 40 dinaaria ruokaa varten! Tiesin kyllä, että 15 JD menisi sähkölaskuun ja jokainen koulupäivä maksaisi noin 2 JD, mutta menin silti paluumatkalla kauppaan sillä mielellä, että voisin huoletta ostaa muutamia peruselintarvikkeita kotiin. Ennen lähtöä olin kysynyt tytöiltä mitä he haluaisivat minun tuovan mukanani ja he toivoivat omenoita. Siispä omenoita ensimmäisenä! Ostin kolme omenaa ja kolme greippiä ja sitten olikin pitäydyttävä vain siinä mikä on oikeasti tarpeellista. Ruoan lisäksi ostoskärryymme pääsi myös paketti vessapaperia. Onneksi muistimme. Meillä ei yleensä ole varaa vessapaperiin (voitteko kuvitella?), vaan jemmaan ainoastaan rullaa tai paria vieraita varten, mutta silloin kun vettäkään ei tule, niin on melkein pakko olla edes sitä paperia.

Kaupalta otimme taksin kotiin, koska jalkaani jomotti jo niin pahasti. Poika oli taas kultainen eikä antanut minun kantaa edes sitä vessapaperipakettia, vaan kantoi yksin kaikki kauppakassit kotiin. En tiedä mihin joutuisin ilman häntä! Kotona tyttöjen silmät suurenivat, kun he näkivät ostoksemme, ja he tulivat oikein halaamaan ja kiittämään, kun löysivät kasseista hedelmiä, mansikkahilloa, porkkanoita ynnä muita harvinaisempia herkkuja. Itsellekin tuli hyvä mieli, vaikka ostosten hurja hinta kouraisikin pinnan alla sydämestä. Ei olisi enää varaa sähkölaskuihin eikä paljon muuhunkaan. Pääasia oli kuitenkin, että meillä oli nyt moneksi päiväksi eteenpäin ruokaa.

Carrefour Market. Kauppa, jossa mieluiten teen ostokseni.

Pakko pohtia perjantaina

Nämä kertomukset laahaavat hieman jäljessä, eli nyt on vuorossa viime viikon perjantain tapahtumien kuvaus. Silloin ei tapahtunutkaan mitään erityistä. Siis ei tapahtunut.

Perjantaisin ei ole koulua eikä herätyskelloja tietenkään laiteta soimaan. Kaikki saavat nukkua niin pitkään kuin huvittaa, mikä tytöillä tarkoittaa heräämistä vain hieman myöhemmin kuin kouluaamuina, kun taas teini vetelee hirsiä pitkälle iltapäivään. Itsekin olen aamuntorkku, ja perjantaina nousin vasta puoli kymmenen aikoihin.  

Join ensin aamukahvini kaikessa rauhassa. Ilman sitäkin pääsen kyllä tarvittaessa liikkeelle, mutta sitten olen koko päivän kärttyisä ja kuin kesken unien herätetty. Yhtä paljon kuin tarvitsen kahvia, tarvitsen myös sitä rauhaa, aikaa herätä ennen keskustelua vaativien ihmisten kohtaamista. Haluaisin aina nousta ennen muita (en tarkoita niinkään omia lapsiani, vaan muita aikuisia), jotta saisin nauttia yksin tuon hiljaisen hetkeni, mutta valitettavasti onnistun siinä aamu-unisuuteni vuoksi vain harvoin. Jossain vaiheessa noin tunnin kuluttua nousemisestani kuuluu pääni sisällä yhtäkkiä "bing", herään oikeasti ja olen valmis aloittamaan päivän työt ja keskustelut. Näin ollen voitte varmaan kuvitella kuinka karmeaa on herätä silloin, kun sukulaisia on yökylässä ja ensimmäinen asia, jonka aamulla näen laahustaessani silmät ristissä kohti kahvinkeitintä, on aamunvirkku anoppi pyykkiä viikkaamassa...  

    

Aamupalaksi meillä oli onneksi sitä eilistä riisipuuroa, jonka maitoa lisäämällä ja lämmittämällä sain aivan kuin vasta keitetyksi. En tiedä kuvittelinko vain, mutta minusta se maistui paremmalta kuin edellispäivänä. Teini heräsi samoihin aikoihin, kun riisipuuroa keittelin, ja tarjosin hänelle lautasellista. Ilme kertoi kaiken: et voi äiti olla tosissasi! Hänellä on sama tarve aamun hiljaiseen kahvihetkeen kuin minullakin, mutta joskus minun on vaikea pysytellä sivussa ja antaa hänen rauhassa heräillä. Tänä aamuna kuitenkin tuntui, että taustalla oli muutakin. En voinut olla kyselemättä ja siinä kahvinkeittimen ihanaa porinaa kuunnellessamme hän sitten kertoi ja pudotti pommin.

Yksi pojan kavereista oli eilen kertonut käyneensä koulun toimistolla maksamassa oman rekisteröitymismaksunsa ja samalla kuullut kuinka meistä oli puhuttu siellä. Ellemme sunnuntaina saapuisi maksamaan rekisteröitymismaksua, poikani poistettaisiin koulusta. Ulps! Tiesin, että ennemmin tai myöhemmin näin tulisi käymään, mutta silti se kirpaisi. Lapseni oli aivan maassa, koska hän tiesi, ettei meillä ole rahaa maksaa sitä maksua. Minulla oli vain 300 säästössä (tai siis 290, koska olin torstaiaamuna pihistänyt siitä kympin), ja sekin oli peräisin minun läheisteni meille ruokaa varten lähettämästä avustuksesta. Lapsen isältä emme olleet saaneet vielä mitään koulumaksua varten.

Lupasin pojalle, ettei hänen tarvitsisi murehtia asiaa, vaan hoitaisin sen kuntoon. Aika paljon luvattu, mutta se on minun tehtäväni vanhempana. Päätin miettiä asiaa vasta illalla, sillä se meni yli kaiken sen hetkisen sietokykyni. Kokemus on osoittanut, ettei asioita kannata hoitaa vihastuneessa mielentilassa. Jatkoin siis kotitöiden tekemistä. Siivosin keittiön, latasin pyykkikoneen, kävin parvekkeella kastelemassa kukat. Päivälliseksi keitin riisiä ja tein sen seuraksi sienikastikkeen. Tavallisesti tarjoilen sienikastikkeen pinaattilättyjen ja perunoiden kanssa ja jännitin hieman mitä lapset sanoisivat, kun ensimmäistä kertaa tarjoilin sitä riisin lisäksi. He kuitenkin pitivät siitä ja jopa pienet, jotka omien sanojensa mukaan "inhoavat" sieniä, söivät hyvällä ruokahalulla. Herkkusienet olivat viimeinen tölkki siitä avustuserästä, jonka ystävältäni edellisviikonloppuna sain. 

Illalla haimme kaupasta labanea ja makkarasiivuja. Lapset tekivät niistä itselleen rullaleipiä, mutta itse en voi edes haistaa makkaraa, joten tyydyin pelkkään labaneen. Se ei kyllä haitannut yhtään, sillä pidän labanesta todella paljon. Pidän kaikista maitotuotteista ja voisin elää pelkällä maustamattomalla jogurtilla, johon lisään hedelmiä ja kotitekoista mysliä... njam! Jogurttia onkin oikeasti ikävä. Se on kilohinnaltaan paljon halvempaa kuin labaneh (jogurtti alkaen 1JD/kg, labaneh alkaen 2,5JD/kg), mutta paksun olemuksensa vuoksi labaneh on paljon riittoisampaa ja siksi ostamme sitä emmekä jogurttia.

Riisä ja sienikastiketta.

Labanea ja makkarasiivuja leivän väliin rullattavaksi.

Jääkaappi, jossa... labanea ja makkarasiivuja. 

Illalla papuja likoon seuraavan päivän pääruokaa varten.

Illallisen ja lasten nukkumaan saattamisen jälkeen olikin aika syventyä varsinaiseen ongelmaani. Laskin rahoja ja tutkin tiliä, mutta vaikka kuinka laskin, en saanut niitä lisääntymään. Soitin miehelleni Saksaan ja puhuimme asiasta pitkään. Ilman tulosta. Minun pitäisi vain käydä koululla puhumassa, maksaa se 300JD (vaikka minulla ei edes ollut enää niin paljon eikä yhtään ruokaakaan!) ja saada heidät rekisteröimään poikamme sillä. Eihän se kävisi. Tiesin, ettei koulu suostuisi siihen; monet kerrat oli siellä jo käyty puhumassa enkä minä ainakaan kehtaisi enää mennä. Joskus raja vain tulee vastaan, ja tässä asiassa ymmärrän kyllä kouluakin, etteivät he voi ikuisuuksia odottaa ja joustaa. Kyseessä on sentään yksityinen liikelaitos. 

Hädässä lainasin sitten ystävältä sen verran, että pystyisin nostamaan tililtäni 250JD. Sunnuntaina voisin mennä koululle 500 dinaarin kanssa ja meillekin jäisi peräti 40 ylimääräistä ruokaa varten. Sähkölasku tosin oli juuri tupsahtanut luukusta - tai oikeammin oven raosta -  ja olisi hyvä edes sen karhuosa 15JD maksaa nyt, kun rahaa kerran oli. Pian sähkölaskut nousevat lämmityskulujen takia ja silloin ei kannattaisi enää olla mitään kesän aikaisia karhulaskuja ylimääräisenä riesana. Tilanteemme on nyt kamala, mutta minun laskujeni mukaan se ei tule siitä ainakaan paranemaan talven aikana. Mieheni on keikkahommia tekevä yksityisyrittäjä ja hänellä on monien yksityisyrittäjien tapaan uskomaton luottamus siihen, että huomenna on kaikki paremmin ja firman tulos paranemaan päin. Minulta tuo luottamus on kadonnut aikaa sitten. Näen edessäni vain painajaismaisen viimeisen vuoden täällä Jordaniassa.

Pakosta mietin sitäkin olisiko jokin toinen vaihtoehto nyt parempi. Mitä jos lähtisimme jo nyt pois täältä? Mietin pitkälle yöhön saakka ja pohdin asiaa myös pojan kanssa. En kerro tässä enempää pohdintojen kulusta, mutta lopputuloksena oli joka tapauksessa se, ettei poismuutto nyt olisi parempi vaihtoehto millään muulla kuin taloudellisella mittarilla, eikä välttämättä silläkään. Emme me Suomen kansalaisina voi marssia missään eurooppalaisessa maassa vastaanottokeskukseen ja saada sieltä ilmaista majoitusta ja ylläpitoa. Muutto maasta toiseen ei ole aivan yksinkertainen juttu, kuten jokainen ulkosuomalainen varmasti tietää. Se vaatii aikaa, suunnittelua ja... rahaa. Me suunnittelemme muuttoa ensi kesäksi, ja meidän tilanteessamme se on jo erittäin suuri askel eteenpäin, suoranainen ihme siihen verrattuna, että vielä vuosi takaperin näytti mahdottomalta, että tyttäreni täältä koskaan saisivat minnekään lähteä.

Torstaina toinen toiseen huoneeseen

Torstaiaamuna kävin kaapilla. Siellä ovat jemmassa rahat, joihin ei saisi koskea. Rahat, jotka koulu haluaa omakseen. Lapseni olivat kuitenkin lähdössä kouluun pelkkää kuivaa leipää ja vettä repussaan eikä minulla ollut edes taksirahaa heille antaa, vaan he olivat ottaneet ne omista vähistä säästöistään. Ei sellaista kenenkään äidin sydän kestä ja siksi oli pakko käydä varkaissa siellä kaapilla.

Isomman lapseni koululla on kioski, josta voi ostaa karkin ja limsan lisäksi myös eräänlaisia voileipiä, ja hän ottaakin joka päivä rahaa mukaansa ja ostaa syötävää ja juotavaa kioskista. Yksi iso voileipä ja puolen litran vesipullo maksavat vajaan dinaarin. Aluksi hän otti eväät kotoa mukaan, mutta siitä ei oikein tullut mitään, kun muut luokalla eivät ottaneet ja näistä poikani eväistä tuli sellaiset sosiaalieväät, että varsinkin juomapullo kiersi luokassa ja kaikki halusivat siitä juoda. Pienillä on jonkin verran samaa ongelmaa, että he joutuvat jakamaan varsinkin juotavaa muillekin, mutta heidän koulullaan ei ole varsinaista kioskia, josta voisi eväiden sijasta ostaa jotakin syötävää. Välitunnin aikana pihalla kyllä myydään jotain, mutta enimmäkseen karkkia, sipsejä, limsaa, tekomehua ynnä muuta roskaa. Tyttöjen mukaan siellä myydään joskus falafeliäkin, joten tänä torstaina toivoin hartaasti, että he löytäisivät jotain järkevää ostettavaa, mutta pakkasin ne kuivat leivät silti mukaan siltä varalta, ettei mitään muuta löytyisikään.

Lasten lähdettyä kouluun olin hyvin harmistunut tilanteesta. Harmitti sekin, kun piti kajota siihen rahaan, jota olen säästänyt koulua varten. Koulu haluaisi heti vuoden alussa rekisteröitymismaksuna puolet kouluvuoden hinnasta eli meidän tapauksessamme kaksi tuhatta dinaaria. Saimme kuitenkin sovittua, että maksamme puolesta puolet eli tuhat dinaaria. Nyt yritän saada puolen puolesta puolet eli 500 kasaan ja toivon, että koulu tyytyisi siihen. Meillä ei kuitenkaan ole sitäkään eikä poikaamme ole siksi voitu rekisteröidä vielä lainkaan tämän vuoden oppilaaksi. Hän on kuitenkin mennyt kouluun joka päivä syyskuun alusta saakka eikä hän ole ainoa vielä rekisteröimätön oppilas luokassaan. Harva se päivä joku toimistolta käy luokissa kiertämässä ja painostamassa niitä oppilaita, joiden vanhemmat eivät vielä ole maksaneet. Se on oppilaista tietenkin kurjaa, mutta menettelee niin kauan, kun luokassa on muitakin samassa jamassa olevia.

Tein aamupäivän hutiloiden kotitöitä. Ajatukset pyörivät rahassa ja kiukutti se pesukonekin, joka ei edelleenkään päästänyt vettä ulos, ja kiukutti niin moni muukin asia täällä kotona. Vanhojen yhä korjaamattomien vikojen lisäksi vierasvessan lamppuun on tullut jotain vikaa, jolle kukaan miesvieraistamme ei ole osannut mitään tehdä, ja eilen pojan kirjoituspöydän laatikosto vajosi toisesta kulmasta ja kun sitä nyt tutkin, niin en osaa sitä itse korjata ja jos irrotan laatikoston, niin koko muutenkin huojuva pöytä romahtaa kokonaan kasaan. Olkoon, sillä ei ollut enää hermoja, joilla olisi tähän uuteen ongelmaan ratkaisua jaksanut miettiä!

Juuri kun mietin mitä laittaisin ruoaksi ei-mistään, ovelle koputettiin. Toinen tytöistä oli päässyt aiemmin koulusta ja tullut naapurin kyydillä kotiin. Ok, toivottavasti poika vain älyää soittaa, ettei turhaan sitten odota koulun ovella. Yleensä hän soittaa, mutta eipä sitten juuri tänä päivänä soittanut, enkä minäkään voinut soittaa hänelle, koska kännykässäni ei ole saldoa eikä lankapuhelimemmekaan enää jostain syystä toimi. Aikansa pikkusiskon kanssa odoteltuaan hän sitten soitti ja kuuli, että toinen on jo kotona. Heidän lopulta saavuttuaan en ollut vielä päässyt edes aloittamaan ruoanlaittoa ja kun kuulin, että poika on lähdössä saman tien kavereiden kanssa ulos (torstai on täällä kuin perjantai siellä eli ihana viikonlopun aatto), niin päätin, etten laita ruokaa lainkaan, vaan tytöt saavat ostaa jotain valmista. He hakivat alakerrasta itselleen falafelit, ja minä keitin vain päiväkahvit ja lähdin huoneeseeni lepäämään. Päätä särki ja oli kaikin puolin kelju olo. Lopulta onneksi torkahdin.

Heräsin tyttöjen riitelyyn, jota en unentokkurassa olisi jaksanut kuunnella. Ainaista nahistelua siitä, kun toinen "ärsyttää". Oma vakioratkaisuni on: toinen toiseen huoneeseen ja toinen toiseen. Ei kuulemma auta, kun kamat ovat kuitenkin siinä yhdessä huoneessa, johon kummankin on ennemmin tai myöhemmin mentävä. Isompi on kauan ruinannut omaa huonetta, jota pikkusisko ei pääsisi sotkemaan, joten sanoin hänelle, että onhan meillä tilaa eli se tyhjä salonki: muuta sinne! Hän innostui ja niin aloimme rakentamaan hänelle omaa huonetta. Siirsimme vaatekaapin ja muutamia hyllyjä väliseinäksi, jotta hän saisi mukavan oman sopen ison huoneen toiseen päätyyn. Kerrossängyn jakamisessa tuli kuitenkin eteen ongelma, kun yksi ruuvi oli niin tiukalla, etten millään saanut sitä auki. Sänky sai siis jäädä odottamaan vahvempaa työvoimaa ja siihen saakka piti pelkän patjan lattialla riittää. Epäilin, ettei tyttö illan tullen uskaltaisi nukkua yksin huoneessaan, mutta erehdyin. Hän oli huoneestaan hyvin tyytyväinen ja ylpeä, vaikka siitä ei ihan standardin mukaista tullutkaan.

Illalla mietin kovasti mitä laittaisin iltapalaksi, kunnes muistin, että vasta ostamani riisi oli puuroutunut keittäessä, joten siitä saisi varmasti hyvän riisipuuron. Keitin niin ison kattilallisen puuroa, että siitä jäi puolet seuraavaan päivään. Ennen nukkumaan menoa kuuntelin taas musiikkia ja tulin siitä niin hyvälle tuulelle, että nukahdin lopulta vaikeuksitta. Pitkitän usein sänkyyn menoa siihen saakka, kunnes olen niin väsynyt, että tiedän unen tulevan heti, sillä muuten ajatukset alkavat pyöriä päässä ja kiihdyn niistä niin, ettei uni tule lainkaan, vaan joudun nousemaan uudestaan ylös ja tekemään jotain, joka rauhoittaa mieltä.

Keskiviikkona kesä loppui

Tiistain ja keskiviikon välisen yön hytisin kylmästä. Vasta jonkin aikaa unessa täristyäni heräsin ja tajusin, että minähän palelen. Outoa tähän aikaan vuodesta. Edellisyönä vielä hikoilin kuumuuden vuoksi. Nousin, hain lisäpeiton ja peittelin lapsetkin.

Aamulla olin epätavallisen väsynyt enkä herännyt kellon soittoon. Lapset nousivat ennen minua ja tulivat herättämään, että pitäisi lähteä kouluun. Isovelikään ei jaksanut nousta, vaan ilmoitti, että voi huonosti ja jää tänään kotiin. Voi kauhistus sentään, sillä pienten kouluun meno taksilla on riippunut isoveljen seurasta, joten mitenkäs nyt, jos hän ei lähdekään? Kello oli sen verran paljon, ettei kävellen enää ehtisi millään, eikä minulla olisi ollut varaa viedä itse tyttöjä taksilla kouluun ja palata taksilla vielä takaisinkin. Toinen jalkani on lisäksi niin kipeä aamuisin, että kävely koululta takaisin olisi tiennyt loppupäiväksi pelkkää makoilua ja jalan lepuutusta.

Yllättävä ratkaisu ongelmaan löytyi sitten kaihtimia avatessani: ulkona oli kauhea tuuli ja kaatosade! Mars mars, takaisin sänkyyn... täällä ei onneksi joka säällä tarvitse kouluun lähteä. Ihan toisin kuin Suomessa. Jos sataa lunta tai kadut lainehtivat vedestä tai on paksusti sumua tai muuta vastaavaa, niin silloin ihan virallisesti ilmoitetaan, ettei ole koulua lainkaan tai se alkaa esim. tunnin myöhässä. Sellaisinakin päivinä, kun koulua virallisesti olisi, mutta sää on silti huono, eivät monetkaan lapset lähde kouluun ja silloin on aika turha sinne omiaankaan laittaa. Opettajat näet eivät viitsi opettaa vajaalle luokalle ja niiden harvojen kouluun saakka vaivautuneiden oppilaiden kohtalona on vain istua tylsänä koko päivä ja odottaa kotiinpääsyä. Aiemmin laitoin lapset tunnollisesti kouluun aina, kun sitä virallisesti oli, mutta olen viisastunut ja kotoutunut sen verran maan tavoille, etten enää kiusaa lapsiani sellaisella, vaan annan heidän jäädä kotiin.

Sade loppui, mutta muuten oli koko päivän kylmä. Puin sukat jalkaan ja pitkähihaisen paidan päälle. Näinkö yhtäkkiä tuli syksy ja kylmyys? Aamiaiseksi keitin mannapuuroa, mutta tytöt hakivat lisäksi alakerran kaupasta nuudelikeittoa omilla taskurahoillaan. Itselläni kun oli enää se 0,95JD, niin en saanut sillä kuin leipää ostettua. Onneksi ei tarvinnut maksaa taksia kouluun, niin oli vara siihen leipään. Muussa tapauksessa olisin tehnyt itse leipää, joten älkää nyt lukijat kovin huolestuko - emme me nälkää näe, vaan ainoastaan ruoan yksipuolisuus tökkii välillä kovasti.

Päivälliseksi keitin riisiä siitä säkistä, jonka eilen ostin. Piti olla parboiled, mutta en tiedä mitä oikeasti oli, sillä riisiä oli erittäin vaikea keittää. Samalla kun osa siitä alkoi jo aivan puuroutua kattilassa, oli joukossa vielä ihan kovia jyviä. Lisäsin keitinveteen kanaliemikuutioita ja tomaattipyreetä, niin ainakin ihan maistuvaa siitä tuli. En tehnyt varsinaista kastiketta, vaan paistoin pannussa yhden sipulin ja purkin tonnikalaa (joka vielä oli jäljellä ystäväni lahjoituserästä) ja lisäsin sen riisiin. Lopputulos oli tämän näköinen:

Iltapäivällä innostuin järjestelemään tietokoneelle talletettuja valokuvia ja videoita ja tekemään niistä varmuuskopioita eri laitteille. Näin digikautenahan niitä tulee valtavia määriä ja niiden perkaamisessa on loppujen lopuksi aika paljon työtä. Itse kun pidän siitä, että kuvat ovat järjestyksessä, huonot ja turhat poistettuina, sekä asiallisesti nimettyinä,  jotta varsinkin videoiden kohdalla voisi jo nimestä päätellä mitä se pitää sisällään. Työn ohessa kuuntelin musiikkia youtubesta ja totesin, että saisipa kernaasti useamminkin kuunnella. En tiedä miksi, mutta en kuuntele nykyisin musiikkia juuri koskaan, eikä se ole hyvä asia, sillä musiikilla on aivan uskomaton terapeuttinen vaikutus ihmismieleen.

Illalla jouduin kohtaamaan raadollisen totuuden elämäntilanteestamme: Mitä sitten, kun ei ole enää mitään leivän väliin laitettavaa? Olin niin tuudittautunut ajatukseen, että aina voin keittää riisiä, maitokastiketta, mannapuuroa, paistaa lättyjä tai leipoa leipää niistä tarvikkeista, joita minulla tähän saakka on aina ollut varastossa, että olin aivan unohtanut päivän aikana miettiä lapsille jostain sopivat evästarpeet. Eihän puuroa voi ottaa kouluun evääksi. Olin ärtynyt itseeni ja pahoillani lasten puolesta, kun ei ollut kuin paljaat leivät pakata eväsrasiaan. Ensimmäistä kertaa koskaan lapseni joutuisivat kouluun repussa pelkkää vettä ja leipää - ikäänkuin koulussa ei olisi vankilan tuntua jo muutenkin tarpeeksi! Lasten mentyä nukkumaan tukistin itseäni ja päätin, että jotain on tehtävä, mutta mitä?

Tiistain jälkeen ei dinaariakaan

Tiistaina olisi ollut tiedossa jotain kivaa: suomalaisnaisten kahvikutsut. Näitä aamupäiväkahveja on pidetty enemmän tai vähemmän säännöllisesti koko sen ajan mitä olen täällä asunut, mutta nyt olisi ollut pitkän kesätauon jälkeen ensimmäiset kutsut. Suomi-koulu ja nämä suomikahvit ovat lähes ainoa sosiaalinen elämäni täällä ja siksi hyvin tärkeitä minulle. En kuitenkaan päässyt lähtemään, koska ei ollut kyytiä, ja vaikka kyyti olisikin järjestynyt, niin minulla oli tiedossa muuta - ei todellakaan niin miellyttävää - ohjelmaa.

Toissaviikonloppuna Jordaniassa vietettiin, kuten maailmanlaajuisesti kaikkien muslimien keskuudessa, eid al-adhaa, uhrijuhlaa suuren pyhiinvaelluksen päätyttyä. Silloin tapana on pukeutua uusiin vaatteisiin, syödä tavallista paremmin ja käydä sukulaisten luona kylässä. Juhlan alussa menin nostamaan pankkiautomaatista mieheni lähettämää rahaa, jolla oli tarkoitus suoda lapsille hieman juhlan tuntua, mutta kuinka kävikään? Hups, pankkiautomaatista ei tullutkaan rahaa ulos, vaikka tililtä se kyllä meni! Sain jostain kaavittua sen verran, että pystyin antamaan lapsille juhlarahan, jonka merkitys täällä on suurinpiirtein sama kuin joululahjojen Suomessa (eli pakko on, olipa varaa tai ei), mutta muuten elettiin paistetuilla kananmunilla sen juhlan yli. Ensimmäinen vieras tosin toi tuliaisiksi suklaakonvehteja, joita sitten saimme mukavasti tarjoilla seuraaville vieraille, eikä tarvinnut ainakaan sen puolesta hävetä.

Kun automaatti nielaisee rahat, ne palautuvat tavallisesti takaisin tilille, jolta ne oli otettu. Meidän tapauksessamme näin ei käynyt, sillä käytössäni olevalle Master Cardin prepaid-kortille ei rahoja voi palauttaa, vaan kortin myöntäneen saksalaisen pankin mukaan ainoa keino saada rahat takaisin on saada ne automaatin omistavalta pankilta suoraan käteen. Pankin konttorilla saimme kuitenkin viileän vastaanoton eikä ongelmaamme otettu todesta. Rahat kuulemma palautuisivat viikon sisällä takaisin saksalaiselle tilille ja meidän pitäisi vain kärsivällisesti odottaa, vaikka tiesimme, ettei se ole mahdollista.

Nyt tiistaina viikko oli kulunut käynnistämme pankissa ja tarkoitus oli mennä sinne uudelleen vaatimaan kipeästi tarvitsemiani rahoja takaisin. Kyytini ja asiamieheni ei kuitenkaan päässytkään tulemaan, ja niin pankkireissukin peruuntui siltä päivältä. En kuitenkaan ollut turhaan jäänyt kaffeilta pois, sillä yksi lapsista jäi sairastumisen vuoksi pois koulusta, joten sen vuoksi minun olisi joka tapauksessa pitänyt viettää se päivä kotona.

Koko päivän mietin saamaamme huonoa kohtelua pankissa ja sitä kuinka pystyisin hillitsemään kiukkuni, kun sinne seuraavan kerran menemme. Epäilin, ettemme saisi rahoja koskaan takaisin. Kyse on vain 150 dinaarista (n. 200€), mutta meille se on iso raha. Päivän töistä ei oikein tullut mitään eikä ruoaksikaan ollut tarjota lapsille muuta kuin kananmunia, koska jopa riisi ja tomaatit olivat loppuneet. Aterian ja päiväkahvien jälkeen lähdin pojan kanssa asioille. Otan hänet mielelläni mukaan tulkiksi, kantajaksi ja myöskin ihan vain siksi, että edes joskus kävisimme yhdessä jossain. Teinin kanssa ei sitä yhdessäoloa enää tulee niin itsestäänselvästi kuin pienempien kanssa. Kävellessä tulee rupateltua kaikenlaista ja se on mukavaa. Tytöt puolestaan saivat jäädä keskenään kotiin; he pärjäävät jo hyvin, ellen ole kauan poissa.

Kävimme maksamassa puhelinlaskun, joka tälläkin kertaa oli tavallista suurempi, koska laskuun tuli maksua kahdelta eri kuukaudelta. Samalla selvisi, mistä edelliskerran tavallista suurempi lasku johtui. Maksoin siis 42JD, minkä jälkeen lompakooni jäi 8,25JD. Aamulla en ollut antanut lapsille lainkaan rahaa mukaan kouluun, vaan he maksoivat taksin ja sämpylänsä omista säästöistään. Paluumatkalla puhelinlaitokselta, joka onneksi on meiltä vain pienen kävelymatkan päässä, kävimme kaupassa. Vähästä rahasta huolimatta olin päättänyt viimein hankkia kumikäsineet, jotta saisimme siivottua kloriitilla homeet pois makuuhuoneestani. Pähkäilin sitten kaupassa hyllyn ääressä pitkään ottaisinko Viledan laatukäsineet hintaan 2,25 vai halvemman tuntemattoman merkin hintaan 1,25. Päättelin kolme kertaa paksumpien viledoiden varmasti kestävän koko talven yli, kun taas toiset saattaisivat särkyä jo ensi käytössä, joten ilman muuta kannattavampaa oli ottaa ne kalliimmat. Vaikka niihin menikin dinaari enemmän, nyyh. Ostin vielä säkin halvinta riisiä ja pussin maitojauhetta. Ostosten jälkeen rahaa jäi 0,95JD.

Illalla paistoin ison kasan räiskäleitä. Ne ovat idioottivarma keino saada lapset iloisiksi! Ei muutenkaan ollut kuin pari munaa jäljellä, niin lättytaikinassa sain ne huomattavasti energiapitoisempaan muotoon kuin jos olisin paistanut ne sellaisenaan pannussa. Arvatkaapa ovatko rasva ja sokeri nousseet meillä tärkeiksi lisiksi ruokavaliossa? Entisenä sokerikammoisena olen alkanut lisäämään sokeria jopa omaan teeheni, koska siitäkin saa hiukan lisää energiaa, joka pitää nälkää kauemmin poissa, ja saahan makea mielenkin paremmaksi. Paistoin lätyt öljyssä, koska voita ei ollut, ja söimme ne sellaisenaan ilman lisukkeita, mutta voin silti vakuuttaa, että hyvää oli! Kaikki meni, koko kahden litran taikina, paitsi kaksi viimeistä kappaletta, jotka säästin tytöille evääksi seuraavaa koulupäivää varten, kun ei ollut enää mitään mitä olisi leivän väliin laittanut.

Miten meni maanantai?

Maanantai näytti kovin samanlaiselta kuin sunnuntai. Useimmat päiväni näyttävät samanlaisilta, mutta se ei niin kovin haittaa, koska pidän aina samanlaisina toistuvista rutiineista. Kaipaan niihin poikkeuksia vain harvoin.

Lapset lähtivät kouluun ja minä nautin aamukahvini. Aamiaiseksi paistoin munan, jonka kääräisin pitaleivän väliin. Sitten siivosin ja latasin pyykkikoneen iltapäivää varten. En kuitenkaan käynnistänyt sitä, koska jäin odottamaan lapsen koulusta mukanaan tuomaa pyykkiä. Jordanialaislapsilla on koulupuvut, jotka ovat hyvää tekoa ja kestävät viikon käytön ilman pesua, mutta vanhimman lapseni yksityiskoulussa on erilaiset vaatteet ja onhan selvää, ettei murrosikään ehtinyt enää voi kahta päivää kauempaa samaa paitaa päälleen laittaa. Siinäkin kun taitaa jo olla yksi päivä liikaa. Hyvä ratkaisu olisi hankkia koulupaitoja useampia ja niin on aikomus ollutkin, mutta ei vain ole koskaan ollut sen verran ylimääräistä. Niinpä suvaitsevainen pesuohjelmani mukautuu yhden koulupaidan erityisvaatimuksiin.

Jordanialaistytön koulupuku

Puolen päivän lähestyessä oli mietittävä mitä laittaisi ruoaksi koulusta nälkäisinä palaaville lapsille. Kuten monesti tässä blogissa todettu, en voi laittaa ruokaa mielihalujen mukaan, vaan sen mukaan mitä kaapista löytyy tai mihin varat juuri sillä hetkellä riittävät. Reseptikirjan mukaan en ole laittanut ruokaa pitkiin aikoihin (ellei sitä alun perin peruskoulun keittokirjasta oppimaani tonnikalakastiketta lasketa mukaan), vaan sovellan jatkuvasti erilaisia patoja, keittoja tai kastikkeita riisille kulloinkin saatavilla olevista aineksista. Maanantaina vuorossa oli tomaattikeitto, koska jääkaapissa oli noin kilon verran sairaita tomaatteja, joita ei oikein muuhun voinut käyttää. Perinteisesti kevyet kasviskeitot ovat meillä olleet iltaruokaa, mutta sain hieman tukevuutta keittoon lisäämällä siihen pieneksi katkottua spagettia, jota oli vielä 300g paketti kaapissa. Keitto oli hyvää ja teki kauppansa.

Ruoan jälkeen oli vuorossa lepoa, leikkiä ja läksyjä. Kaupassa ei käyty eikä muutenkaan ulkona. Mitäpä siellä tekisi? Ilmasto ja ympäristö eivät houkuttele esimerkiksi kävelylle. Kaupunginosassamme on yksi leikkipuisto, mutta sen verran kaukana meiltä, etteivät lapset jaksaisi sieltä ainakaan takaisin enää kävellä. Suomessa olimme paljon ulkona ja vaikka asuimme suurimman osan aikaa kerrostaloasunnossa, niin silti lapset saivat leikkiä pitkät päivät ulkona, koska talon takana oli iso leikkipuisto, tien toisella puolella toinen ja kävelymatkan päässä vielä kolmaskin. Eikä ole leikkipuistojakaan pakko olla, vaan pelkät nurmialueet, puistikot, metsiköt ja pellon reunat kelpaavat mainiosti leikkeihin. Meillä täällä on katujen ja talojen lisäksi vain hiekkaa, kiviä ja roskaa ja joko liian kuuma (päivällä) tai liian pimeä (illalla). Lapset ikävöivät aluksi kovasti Suomea ja ulkoleikkejä, mutta nyt he ovat taas tottuneet olemaan sisällä. He katsovat (liian) paljon televisiota ja pelaavat ruudun ääressä, mutta kyllä he onneksi keksivät muutakin tekemistä ja touhuavat milloin minkäkin luovan projektin ääressä. Meillä on onneksi iso asunto ja yksi 45 neliön kalustamaton huone, joten siellä on tilaa jopa huristella potkulaudalla ja pelata jalkapalloa... onneksi Jordaniassa ei ole tapana valittaa naapurista kuuluvasta metelistä. ;)

Salonkimme toimii lasten leikkitilana. Kuva on ajalta ennen muuttoa,
mutta huone on edelleen lähes yhtä tyhjä.

Iltapalaksi söimme munakasta ja joimme teetä. Tytöt osaavat nämä jo itse tehdä ja tarjoilivat äidillekin. Olen toki mukana valvomassa kaasuhellan käyttöä, mutta muuten lapsista on mukava osata tehdä itsenäisesti ihan "oikeita" asioita. Rahaa kului päivän aikana ainoastaan koulussa käymiseen saman verran kuin eilenkin eli 1,95JD.

Kaupunginosamme leikkipuisto.

Sunnuntain suunnitelmat

Tämä kuluva viikko on ollut haastava. Samaan tapaan kuin monet muutkin jo kuluneet viikot, mutta vielä asteen verran enemmän. Olen odottanut inspiraatiota johonkin positiiviseen kirjoitettavaan, mutta sitä yhä odotellessa ajattelin kertoa teille päiväkirjan muodossa kuinka haasteellinen arkemme sujuu.

Täällä viikko alkaa sunnuntaina. Koska perjantai on muslimeille pyhäpäivä, sijoittuu viikonloppu perjantaille ja lauantaille, paitsi kristityllä vähemmistöllä, joka pitää vapaata perjantaina ja sunnuntaina.

Sunnuntaiaamuisin lapsille nouseminen on vaikeaa, mutta itselleni se on yksi viikon parhaista aamuista. Myönnän nauttivani siitä, kun viikonlopun lojumisen jälkeen lapset lähtevät kouluun ja saan alkaa suunnittelemaan uutta viikkoa uudella innolla. Varsinaisesta suunnittelusta ei näissä oloissa kuitenkaan voida puhua, sillä minulla ei ole ohjelmaa, jota suunnitella, vaan ennemmin kyse on vain tavallista innokkaammasta tarttumisesta arkisiin tehtäviin kotona.

Tytöt valmistavat itse omat eväänsä kouluun ja laittavat ne valmiiksi jääkaappiin jo edellisiltana. Pojan kanssa tein aikoinaan sen virheen, että tein hänelle ensimmäisillä luokilla eväät valmiiksi ja sitä palvelua sain sitten jatkaa aina kahdeksanteen luokkaan saakka, kunnes kotoa mukaan otetut eväät vaihtuivat eväsrahaan. Ekaluokkalainenkin kun osaisi oikeasti ne eväänsä itse valmistaa. Olen yrittänut pitää siitä kiinni, että koulueväät olisivat mieluisat eli että leivän välissä olisi sellaistakin, mitä muuten ei ole vara syödä, mutta tänä sunnuntaina lapsille oli vain arabialaista arkileipää, jonka väliin siveltiin hieman paksua jogurttia, labanea. Juomaksi he ottavat mukaan vettä.

Lapset lähtivät noin kymmentä vaille kahdeksan tien poskeen taksia odottelemaan. Täällä taksia ei tilata soittamalla kuten Suomessa, vaan niitä ajelee koko ajan pitkin katuja ja sieltä pitää bongata vapaa taksi kättä heilauttamalla niinkuin vanhoissa elokuvissa. Joskus saa heti, joskus saa odottaa kauankin ja joillakin kadunpätkillä ei vain kerta kaikkiaan ole mitään toivoakaan saada, vaan on ensin käveltävä sinne missä niitä ajelee. Me onneksi asumme sellaisen kadun varressa, jossa taksin saa melkein heti. Automme on ollut Suomesta paluusta saakka rikki enkä voi vaatia lapsia kävelemään vajaan kahden kilometrin koulumatkaa varhain aamulla ensinnäkään siksi etteivät he siihen ole tottuneet ja toisaalta siksi, että matka ilman jalankulkuväyliä on oikeasti aamuruuhkassa vaarallinen.

Lasten lähdettyä join ensin aamukahvini ja luin uutiset Iltalehden nettisivuilta. Uutiset saavat minut yleensä hyvälle tuulelle - niin koomisia ne useimmiten ovat - ellei mitään liian traagista ole tapahtunut. Aamiaiseksi paistoin itselleni tomaattia pannussa, sillä lapset olivat ennen lähtöään syöneet viimeiset kananmunat. Sitten aloitin päivän kotityöt ja totesin, että pyykkikoneessa on jotain vikaa. Se ei ottanut eikä päästänyt vettä. Meillä tehtiin viikonloppuna keittiöremonttia vesiongelmien takia ja pelkäsin sen vaikuttaneen jotenkin pesukoneeseen. No, vettä kannulla koneeseen ja päästö puhdistusluukun kautta, niin sain ainakin sillä kertaa pyykit pestyä, mutta oli siinä hommaa. Kuitenkin vähemmän kuin jos olisi käsin alkanut pesemään.

Suunnittelisin mielelläni koko viikon ruoka- ja ostoslistan, mutta nykyisissä oloissa en voi, vaan ruoan suhteen mennään päivä kerrallaan. Mitä siis ruoaksi tänään? Edellispäivänä olin saanut ystävältä monta purkkia tonnikalaa lahjaksi, joten ilman muuta tiedossa oli spagettia ja tonnikalakastiketta, lasten lempiruokaa. Laskin rahani: 59,45JD. Melkein kaksikymppiä ruokaan, koska loput piti varata puhelinlaskua varten. Ostin alakerran ruokakaupasta (tai oikeammin laitoin pojan asialle heti koulusta tulon jälkeen):

- halpaspagettia 300g 2kpl   0,60JD (0,80€)
- munia 30kpl   3,20JD (4,30€)
- labanea n. 500g   1,50JD (2,00€)
- lisäksi koulupäivän hinnaksi takseineen ja taskurahoineen tuli 1,95JD (2,60€)

Tomaattipyreetä ja mausteita oli kotona, samoin kuin huonoja tomaatteja, joita soseuttamalla sain aikaan makoisan kastikkeen. Lapset tulivat koulusta kävellen, sillä koulujen suunnalla ei yleensä kulje takseja. Isoveli pääsee nykyisin onneksi samaan aikaan kuin pikkusiskot ja koulutkin ovat vierekkäin, niin matka sujuu yhdessä turvallisemmin ja painavat reputkin voi välillä antaa isoveljen olalle. Ruoka maistui hyvin ja jälleen oli yhdestä päivästä selvitty.

Spagettia ja tonnikalakastiketta. Lasten lempiruokaa.

Aterian jälkeen seurasi ensin lepoa ja leikkiä ja sitten katsottiin koulukirjoja. En minä niistä mitään ymmärrä, mutta teeskentelen ymmärtäväni edes sen verran, että missä milloinkin mennään. Se on yhtä tuskaa. Isompi lukee, mutta väittää ettei ymmärrä lukemaansa. Ei myöskään ymmärrä mitä opettaja puhuu. Hmm, asialle pitäisi tehdä jotain, mutta mitä? Pienempi ei edes lue, vaikka on jo toisella luokalla. Minulla on paljon kritisoitavaa koulun suhteen, kun vertaan sitä virheellisesti suomalaiseen, mutta tietenkin myös minulla äitinä on vastuuni, jota luullakseni olen laiminlyönyt. Lappu muistitauluun: Opeta lapset lukemaan arabiaa!

Olen välillä aika epätoivoinen näiden kanssa. Miten auttaa lapsia, kun ei itsekään ymmärrä?

Illan mittaan lelut lastenhuoneesta siirtyivät pitkin asunnon nurkkia. Siis ihan kirjaimellisesti nurkkiin, sillä leikkinä on rakennella barbeille koteja sekalaisista tavaroista ja näitä koteja on sitten kymmenkunta kaikissa sopivissa paikoissa. Niiden raivaaminen ennen nukkumaan menoa ei ole aivan pikkujuttu, mutta se on välttämättä tehtävä, sillä muuten koko kotimme olisi parissa päivässä aivan kaaoksessa. Mielestäni kaikkein vaikeinta lapsiperheessä on saada koti pysymään siistinä ja yhä edelleen kamppailen sen kanssa, vaikka edistystä on huomattavasti pikkulapsiaikoihin verrattuna.

Iltapalaksi meillä oli munia ja labanea. Labaneh on paksua jogurttia, jota täkäläiset syövät lähes päivittäin. Se syödään kastamalla siihen arabialaista leipää tai vaihtoehtoisesti sitä voidaan sivellä leivälle, joka sitten kääritään rullalle. Ajatuksena tietenkin on, että labanen lisäksi on tarjolla muutakin, mutta me olimme onnellisia, kun meillä oli edes sitä labanea munien lisäksi. Tomaateistakaan ei ollut paljaaltaan syötäväksi, koska ne olivat niin huonoja. Kaikki tulivat kylläisiksi ja seuraavankin päivän eväsleipien väliin riitti labanea.