Gift of Canada

Tyttäreni uusi opettaja on ehtinyt saamaan minulta äänettömät kiitokset jo monta kertaa kuluneen kouluvuoden aikana. Kenties jonain päivänä vielä rohkaistun ja käyn lausumassa kiitokseni ääneen hänellekin. Hyvän opetustaidon ja lasten ystävällisen kohtelun lisäksi hän on ottanut asiakseen myös kasvattaa heitä asioissa, jotka oikeastaan kuuluisivat meille vanhemmille. Opettajan vaikutusvalta on aivan ihmeellinen! Eräänä päivänä tyttäreni tuli koulusta kotiin ja selitti innoissaan kuinka opettaja oli sanonut, että lasten pitäisi siitä päivästä alkaen mennä aina kello yhdeksältä illalla nukkumaan, jotta jaksaisivat aamulla nousta pirteänä kouluun. Olin varsin hölmistynyt, koska samaa olin hokenut jo vuosikausia, mutta nyt tyttö kertoi asiasta kuin se olisi jotain aivan uutta! Vain koska opettaja sen sanoi.

Hienointa on minusta kuitenkin se, että opettaja kamppailee terveellisten eväiden puolesta. Jordanialaisissa kouluissa ei ole yhteistä ruokailua, vaan yleensä niissä on jonkinlainen kioski, josta oppilaat voivat ostaa välipaloja, tai he tuovat kotoa omat eväät mukanaan. Kun lapset saavat päättää, ovat heidän eväänsä valitettavasti päivästä toiseen sipsejä ja colaa, mikä on kauhistus tällaiselle suomalaisen täysin karkittoman peruskoulun käyneelle! Miten ihmeessä lapset jaksavat koko koulupäivän pelkkiä herkkuja napsimalla, ja miten ihmeessä heidän vanhempansa sallivat sen? On ollut hyvin vaikea vetää rajoja omille lapsille, ja kompromissina olenkin sallinut heille pienen herkkupalan "jälkiruoaksi", mutta muuten olen sitkeästi laittanut heille joka päivä eväsleivän ja vesipullon kouluun.

Kaksi vuotta sitten kuulin huhuja, että karkin ja muiden herkkujen myyminen kouluissa kiellettäisiin lailla, mutta ainakaan käytännössä mitään muutosta ei ole tapahtunut. Paitsi nyt tämä uusi opettaja on komentanut oppilaat tuomaan kunnon eväät mukanaan ja moittii kuulemma sellaisia, jotka edelleen syövät koulussa sipsejä ja suklaata. Omat tytöt voivat nyt vihdoin ylpeillä eväillään! Aikaisemmin eräs toinen opettaja taas kysyi suoraan ekaluokkalaiseltani, että miksi hänellä on aina vain leipää ja vettä mukana eikä koskaan mitään hyväskää, kuten muilla lapsilla...

Oman erittäin niukan rahatilanteeni vuoksi en pysty tarjoamaan lapsilleni säännöllisesti hedelmiä, joten olin enemmän kuin kiitollinen, kun opettaja alkoi jakamaan tytöille koulussa omenoita. Joskus he vain kertoivat syöneensä omenoita, mutta joskus heillä oli niitä mukanakin koulurepussa ja he söivät ne sitten kotimatkalla hyvällä ruokahalulla. Omenat ovat Jordaniassa suhteellisen kalliita, joten ihmettelin kovasti kuinka opettaja pystyi niitä noin 30 oppilaalle ilmaiseksi jakelemaan ja vieläpä harva se päivä. Pian lapset alkoivat tuoda repuissaan mukana myös tällaisia patukoita, ja niiden myötä arvoituskin sitten ratkesi:

Gift of Canada! Kuinkas muutenkaan? Jossain kaukana toisella mantereella astiko on huolestuttu jordanialaislasten huonoista koulueväistä ja ryhdytty valistamaan heitä koulujen ruokintaohjelman avulla? Ei nyt sentään aivan niin, vaan kyse on todellisuudessa Kanadan (ja Venäjän) rahoittamasta WFP:n (YK:n World Food Programme) projektista, jolla pyritään tarjoamaan lisäravintoa koululaisille Jordanian köyhimmillä alueilla. Taatelipatukoita ja tuoreita hedelmiä on jaettu jo yli 300 000 oppilaalle ja ilokseni projekti jatkuu vielä parin vuoden ajan. Toivottavasti meidän koulumme pysyy projektilistalla, vaikka se ei olekaan aivan köyhimmästä ja kurjimmasta päästä. 

Itse asiassa koulu, jota tyttäreni käyvät, on aivan kelpo koulu. Missään nimessä sitä ei voi verrata suomalaiseen peruskouluun, mutta jordanialaisella asteikolla se on mielestäni aivan riittävän hyvä; parempaa tuskin voisin toivoa. Koulu on meiltä kävelymatkan päässä (vaikka kuumuuden ja tien vaarallisuuden vuoksi kuljetan kyllä lapset autolla) ja se on aivan uusi, vasta kolmatta vuotta toiminnassa. Jo ensimmäisellä käynnilläni siellä hämmästelin kuinka se leveine käytävineen ja iloisine sisustuksineen vaikutti oikeastaan ihan oikealta koululta, siis sellaiselta joihin olemme länsimaissa tottuneet. Ensimmäisen luokkansa vanhempi tyttäreni kävi maksullista yksityiskoulua, johon en ollut lainkaan tyytyväinen, joten kun varojen puutteessa jouduimme siirtämään hänet tähän maksuttomaan valtion kouluun, eivät odotukseni tietenkään olleet kovin korkealla. Onneksi koulu kuitenkin ylitti kaikki odotukseni enkä sen enempää minä kuin tyttökään ole kaivannut entiseen yksityiskouluun. En todellakaan tiedä mistä me siinä koulussa oikein maksoimme!

Koulu vain tytöille.

Korkean aidan vuoksi koulusta on vaikea saada kunnon kuvaa, mutta mahdollisuuksien mukaan postailen kyllä myöhemmin lisää. Aita ja sisäpiha ovat kamalat, mutta itse rakennus on ihan ok, ainakin verrattuna vanhoihin jordanialaisiin kouluihin, jotka muistuttavat ennemmin vankilaa kuin koulua. Niissä kun on jopa kalterit ikkunoissa!

Rehtorin odotushuoneessa istuessani tarkkailin aikani kuluksi koulun sisustusta ja havaitsin jokaisessa tuolissa, pöydässä ja kaapissa samanlaisen tarran, jossa luki: USAID, lahja Amerikan kansalta. Niinpä ratkesi siis sekin arvoitus miksi koulu ja sen varustus antoivat niin poikkeuksellisen laadukkaan ja nykyaikaisen vaikutelman! Tarkempi tutustuminen aiheeseen paljasti, että USA on rahoittanut jo vuosien ajan laajaa uusien koulujen rakennusohjelmaa ja vanhojen peruskorjausta. Tarve onkin ollut suuri, sillä vanhat koulut ovat olleet huonokuntoisia, vanhanaikaisia ja riittämättömiä. Oppilaiden määrä on kasvanut kauan sitten ohi oppilaspaikkojen ja monissa kouluissa on jouduttu opettamaan kahdessa vuorossa siten, että osa oppilaista on käynyt koulua aamupäivisin ja osa iltapäivisin. USAID:in avulla on tähän mennessä rakennettu eri puolille maata 28 uutta koulua ja peruskorjattu 93, ja tämän projektin myötä jokaisella lapsella tulee olemaan oma pulpettinsa koulussa! Se on todella arvokas asia, ja olen onnellinen, että omat tyttäreni ovat onnistuneet saamaan paikat yhdessä tämän projektin kouluista!

Paha päivä ja pahaa ruokaa

Päivä alkoi mennä mönkään jo yöllä, kun lapsi tuli kahden aikaan herättämään ja sanomaan, että oli juuri oksentanut siskonsa sänkyyn. Ei siis edes omaansa, vaan siskonsa sänkyyn! Onneksi sisko oli kuitenkin puhdas, joten siirto oksentelijan sänkyyn, oksentelija vaatteiden vaihtoon, likaiset petivaatteet kylppäriin ja mamma oksentelija kainalossa takaisin sänkyyn ja unten maille. Puoli tuntia myöhemmin yökintää mamman sängyssä ja uusi satsi petivaatteita kylppäriin... Siitä eteenpäin sitten mamma vahtikin koiranunessa jokaista pientä inahdusta, jotta ehtisi ajoissa työntää vatia leuan alle.

Kissa ei oikein tykännyt, siitä koiranunesta nimittäin. Kosti kaatamalla yöpöydällä vesilasin kirjojen päälle! Se tietää, että mamma tykkää kirjoista, kenties jopa enemmän kuin kissoista. Kirjat kun eivät sotke, eivät marise, eivät tiputtele karvoja, eivät kiipeile hyllyillä, eivät kaatele tavaroita eivätkä työnnä nenäänsä jääkaappiin joka kerta, kun sen oven avaa. Lisäksi kirjat ovat älykkäitä.

Aamupäivä meni sitten yön univajetta paikatessa ja vasta iltapäivällä jaksoin laahustautua kauppaan. Ajattelin tekeväni hyvät säästöt ostamalla pitkästä aikaa pienestä lähikaupasta ison supermarketin sijaan, mutta kassalla sain taas purra hampaita yhteen, etten päästellyt muutamia äänekkäitä ärräpäitä. Sellaista kiskontaa! Samalla muistin miksi olin lakannut ostamasta pikkukaupoista: kun hintoja ei missään ole merkittynä, et mitenkään voi tietää mitä mikäkin maksaa. Niinpä päätin jatkaa vastedeskin pikkukauppojen boikotointia, ainakin siihen saakka kunnes olisin tarpeeksi härnäämiskykyisessä mielentilassa mennäkseni valittujen ostosten kanssa kassalle kysymään mitä ne maksavat ja sitten lajittelemaan siinä mitä otan ja mitä en.

Kasviskastike riisille.

Luulin laittaneeni hyvää ruokaa. Se tuoksui hyvältä, maistui hyvältä ja näytti... no jaa, ihan kohtalaiselta. Kutsuin lapset syömään. Ensimmäinen tuli, nyrpisti nenäänsä ja sanoi: "Näyttää pahalta!". Toinen tuli, nyrpisti nenäänsä ja sanoi: "Siinä on sipulia!" Katsoin kolmatta, joka nyrpistelyjen sijasta valui pöydän alle leikkimään kissojen kanssa. Ihmettelin mikä nyt on, kun kastikkeessa on vain paprikaa, herneitä ja maissia, ja kaikista niistä lapset ovat aina pitäneet, mutta nyt kukaan ei suostunut edes maistamaan! Ensimmäinen ei kuulemma syönyt, koska siinä ei ollut lihaa, toinen ei syönyt, koska siinä oli sipulia, ja kolmas ei syönyt, koska kaksi ensimmäistäkään eivät syöneet. Mikä perhe! Riisi ja salaatti tekivät kauppansa, mutta kastike jäi koskemattomaksi. Lausuin uhkauksen, jota ei ollut aikomustakaan pitää, eli etten illalla tekisi mitään muuta ruokaa, vaan tarjoilisin saman syömättä jääneen kastikkeen uudelleen.

Lopulta istuin yksin murheellisena syömässä pahan päivän kastikettani ja mietin mitä olin tehnyt väärin. Lapset haluaisivat syödä kuten joskus ennen vanhaan lasagnea, lihamureketta, pizzaa, jauhelihakastiketta, lohta... eipä heitä voi syyttääkään ja parasta varmaan varautua vielä moniin protesteihin ruokapöydän ääressä...

Jäätelökone

Vähän aikaa sitten vietettiin Eid-juhlaa, jonka aikana sukulaisilla on tapana antaa lapsille rahaa, jolla he voivat ostaa itselleen mitä mieli tekee. Meidän pikkutytöt lähtivät tällä kertaa itsekseen ostoksille talomme alakerrassa olevaan lelukauppaan, löivät vähät rahansa yhteen ja toivat mukanaan kotiin tällaisen härvelin:

Ensimmäiset järkytyksessä lausutut sanani olivat: "Tuo ei varmasti toimi, enkä olisi antanut ostaa, jos olisin ollut mukana!" Isompi tyttö vakuutti, että varmasti toimii, kun kerran television mainoksessakin toimii... Joopa joo, eikä siinä auttanut muu kuin ryhtyä lukemaan käyttöohjetta ja toivoa, etteivät lapset joutuisi pettymään kovin pahasti. Heidän koko rahansa meni laitteeseen ja odotukset tietysti korkealla: nyt saa syödä joka päivä ilmaista jäätelöä!

Saatiin vehje kasattua ohjeen mukaan. Metallisylinterin sisään tuli jääpaloja, suolaa ja lämmintä vettä. Ideana oli, että kampea pyörittämällä metallisylinterin jääkylmään ulkopintaan alkaisi jäätyä jäätelöä, joka sitten valuisi kourua pitkin alas kulhoon. Minkäänlaista jäätelöseoksen valmistusohjetta mukana ei ollut, vaan ainoastaan teksti "kaada sylinterin päälle maitoa tai jäätelöjauheen ja juoksevan jogurtin seosta". Siis pelkkää maitoako? Skeptisenä sekoitin maitoon hieman sokeria ja vaniljasokeria ja sitten ryhdyttiin toimeen. Kaadettiin maito sylinterin päälle ja veivattiin kampea määrätyt 5-10 minuuttia. Suureksi hämmästyksekseni laite todellakin toimi! Se teki kuin tekikin jäätelöä ja vieläpä hyvää sellaista!

Sittemmin tytöt ovat veivanneet kampea joka toinen päivä ja valmistaneet itselleen jäätelöä. Kerralla onnistuva määrä on todella píeni, vain kaksi noin yhden desin annosta, mutta se riittää kyllä mainiosti ilahduttamaan lapsia, joille homman suurin riemu onkin lienee itse tekemisessä eikä niinkään jäätelön saamisessa. Valmistusaineena käytämme edelleen pelkkää maitoa pienen sokerilisän kanssa, mutta tarkoitus on resurssien mukaan kokeilla myöhemmin muitakin vaihtoehtoja.

Kuvaa ottaessani kissa kävi vetäisemässä koko vempeleen lattialle, mutta yksikään osa ei särkynyt, joten toivo on korkealla, että laite myös kestää jonkun aikaa käytössä. Ei ollut sittenkään tytöiltä hullumpi päähänpisto käyttää lahjarahansa tähän nerokkaaseen keksintöön!