Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jordania. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jordania. Näytä kaikki tekstit

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Hääjuhlaa jordanialaisittain


Jordanialaisen kulttuurin näkyvin ja merkittävin tapahtuma ovat häät. Ne ovat jokaisen jordanialaisen nuoren unelma - elämän koho- ja käännekohta, jota odotetaan ja johon pyritään. Suhde vastakkaiseen sukupuoleen ei ole mahdollinen ilman häitä, joten ei ihme, että käytännöllisesti katsoen kaikki pyrkivät nuorena naimisiin.

Olen ollut monen monituisissa häissä vieraana ja kaava on ollut aina sama, vaikka uskon, että paikallisesti ja eri yhteiskuntaluokissa eroja varmasti esiintyy. Ennen varsinaiseen häätapahtumaan tutustumista on varmasti kiinnostavaa tietää kuinka puolisot toisensa perinteisesti löytävät. Kaikki saa alkunsa hetkestä, kun nuori mies laskee (puhtaan rahallisesti) olevansa kypsä avioon, toisin sanoen kustantamaan häät ja elättämään vaimon ja tulevat lapset. Jordanialaisen palkkatason tuntien on helppo ymmärtää, että useiden tuhansien dinaarien arvoisten häiden kustantaminen on miehelle todellinen haaste ja usein projektiin osallistuvatkin isän lisäksi myös muut sukulaiset.

Sopivan vaimon löytäminen onkin sitten helpompi tehtävä, ja siitä huolehtii yleensä äiti yhdessä muun naisväen kanssa. He ovat hyvin perillä suvun ja naapuruston morsianehdokkaista ja voivat hienovaraisesti tunnustella kenen luona heidän sulhastarjouksensa herättää vastakaikua. Tytöille alkaa näitä tarjouksia tulla jo murrosiässä - ja sitä enemmän mitä kauniimpi tyttö - mutta heillä on onneksi oikeus kieltäytyä ja vapaus valita. Pakkoavioliitot eivät kuulu kulttuuriin, mutta vastaavasti tyttö ei myöskään voi valita puolisoa, jota hänen perheensä ei hyväksy. Koska nuoret eivät juurikaan tunne toisiaan, heidän ratkaisunsa perustuvat usein ulkoisiin tekijöihin: nuori mies etsii kaunista vaimoa ja nuori nainen (hyvännäköistä ja) hyvätuloista miestä. Iän myötä, varsinkin kolmekymppissynttäreiden lähestyessä, naimatarjoukset tytöille vähenevät dramaattisesti, ja he voivat havaita olevansa tilanteessa, jossa he ovat valmiit hyväksymään kenet tahansa, joka vain vielä olisi valmis ottamaan. Siksi nuorten naisten on oltava varovaisia hylätessään sulhasehdokkaita silloin, kun heitä vielä kiipeää ovista ja ikkunoista.

Kun tyttö ja hänen perheensä ovat antaneet vihreää valoa, on nuoren miehen aika lähteä kosiomatkalle. Hän ottaa mukaansa sukulaisiaan, varsinkin isänsä, joka sitten käytännössä hoitaa puhepuolen ja pyytää virallisesti tytön kättä tämän isältä. Tässä tilaisuudessa nuorilla on ensimmäistä kertaa mahdollisuus tavata toisensa julkisesti (sitähän ei kukaan tiedä mitä he aiemmin ovat salassa keskenään puuhanneet ;) ), kun teen tarjoilun jälkeen isä pyytää tyttärensä istumaan viereensä ja hetken kuluttua nuorille suodaan mahdollisuus jutella kahden kesken hieman sivummalla. Kenties vain muutaman päivän kuluttua molempien sukujen miehet tapaavat jälleen ja kihlaus virallistetaan tilaisuudessa, jossa mm. luetaan värssy Koraanista.

Kihlajaisjuhla voidaan pitää tai jättää pitämättä riippuen siitä kuinka kiire parilla on naimisiin. Yleensä se pidetään ja juhlan kulku on samantapainen kuin varsinaisissa häissä ja maksaa sulhaselle kovin paljon. Kihlajaisten jälkeen parilla on oikeus tapailla ja tutustua toisiinsa. Tämän valossa ei lienee vaikea ymmärtää miksi varsin monet kihlaukset lopulta purkautuvat ;). Häät pidetään yleensä muutaman kuukauden sisällä ja vasta niiden jälkeen pariskunta muuttaa yhteen asumaan joko omaan asuntoon tai sulhasen vanhempien luokse.


Jordanialaisten häiden keskeisin elementti ovat musiikki ja tanssi. Juhlapaikan ovelta hääparin matka saliin taittuu sekin rumpua lyöden ja miesten tanssiessa. Juhlavieraat jaetaan tämän jälkeen miesten ja naisten saleihin, joista naisten sali on koristeellisempi ja jossa varsinaiset juhlan osat tapahtuvat ja kuvataan. Miesvieraat jäävät näin ollen tavallaan paitsi osasta juhlaa. Naisten puolelle ei miehillä, ei edes sulhasella, ole asiaa muulloin kuin ennalta ilmoitettuna ajankohtana, jotta naisvieraat voisivat riisua päällysvaatteensa ja tanssia vapaasti. Morsian pukeutuu samanlaiseen valkoiseen morsiuspukuun kuin länsimaissa ja myös vieraiden juhla-asut ovat nykyaikaisia avoimia iltapukuja perinteisten arabialaisten asujen sijaan. Koska sulhanen on kuitenkin suuren osan ajasta paikalla, on tavallista, että vain sulhasen naispuoliset sukulaiset pukeutuvat juhlapukuun ja kampauksiin, mutta muiden naisten, morsiamen sukulaiset mukaanlukien, on käytännöllisempää peittää itsensä koko juhlan ajan. Hyvin uskonnollinen sulhanen ei välttämättä käy lainkaan naisten puolella, vaan sukupuolet on tiukasti eroteltu omiin saleihinsa koko juhlan ajan. Itse olen ollut vain kerran tällaisissa häissä, ja aika erikoistahan se oli, kun hääparia ei kertaakaan nähty yhdessä, vaan morsian ikäänkuin yksin juhli.


Koko juhlan ajan arabialaista musiikkia soitetaan sellaisella volyymilla, että rupattelu vierustoverin kanssa on vaikeaa. Hyvin uskonnollisten ihmisten häissä soitetaan arabialaisen musiikin sijasta islamilaista musiikkia, joka on tuotettu kokonaan ilman instrumentteja. Vieraiden asetuttua paikoilleen hääpari kulkee ovelta salin etuosassa olevalle istuimelle, istuu hetken ja sitten sulhanen poistuu miesten puolelle. Jonkin ajan kuluttua hän palaa ja sisään tuodaan mahtava kakku, jonka hääpari leikkaa miekalla. Vasta monien häiden jälkeen minulle valkeni, että korea kakku on valmistettu styroporista... se palvelee ainoastaan hääkoristeena, mutta rehellisesti sanoen ei se vieraille syötäväksi tarjoiltu kakku kyllä kovin kummemmalta yleensä maistu! Tarjoilijat jakavat vieraille kakkua ja limsaa, joka joskus riittää kaikille joskus ei. Hääpari syöttää ja juottaa toisensa kameran edessä. Nämä tietyt eleet tehdään filmiä varten, jonka hääsalin henkilökunta kuvaa ja leikkaa osana palvelua. Muilta kuvaaminen on usein kiellettyä.


Morsian saa sulhaselta lahjaksi kultaa, jolla on rahallisen arvon lisäksi suuri symbolinen arvo. Ilman tätä kultaa mies ei missään tapauksessa pääse naimisiin! Vihkisormus on vain pieni osa tätä pakettia, ja yleensä jordanialaisen varatun naisen tunnistaakin raskaista kultakoruista. Häiden aikana sulhasen äiti saapuu kantaen tarjottimella (morsiamen aikaisemmin itse valitsemia) kultakoruja, jotka sulhanen yleisön edessä pukee morsiamen päälle. Tämän jälkeen morsiuspari tanssii yhdessä, mahdollisesti jopa hitaita, ja sulhasen poistuttua muut naiset yhtyvät tanssiin morsiamen kanssa.

Loput ohjelmanumerot ovatkin sitten tanssia ja jälleen tanssia. Hieman ennen loppua sulhasen sukulaismiehet kutsutaan paikalle ja hunnuttautuneet naisvieraat saavat seurata hetken miestenkin tanssia. Jordanialaismiesten tanssi muistuttaa suomalaista letkajenkkaa ja sitä on mielestäni ilo katsella. Naisten tanssi taas on sellaista arabialaista "napatanssia", jossa keikutellaan lantiota ja heilutellaan käsiä ilmassa ja joka on kaunista katseltavaa ainoastaan, jos nainen osaa sen todella hyvin. Häät ovat tietenkin iloinen tapahtuma, varsinkin hääparille (toivottavasti!), mutta vieraan näkökulmasta, kun on nähnyt yhdet häät, on nähnyt ne kaikki. Kova musiikki ja tungos tekevät ne usein raskaiksi kestää, minkä johdosta tavanomainen hääsalin vuokra-aika kaksi tuntia on mielestäni täysin riittävä. Ennen vanhaan häitä vietettiin teltassa kotikulmilla ja silloin ne kestivät helposti läpi yön, ja vielä nykyäänkin joitain häitä tai ainakin miesten jatkoja vietetään siten, mutta laki on onneksi tullut työssäkäyvien naapureiden avuksi ja kieltänyt juhlat puolen yön jälkeen.


torstai 4. joulukuuta 2014

Käsityötaidetta

Ammanissa järjestetään säännöllisesti erilaisia hyväntekeväisyysmyyjäisiä, joilla kerätään varoja milloin millekin avustusprojektille. Tällä kertaa käväisimme käsityömyyjäisissä, joiden tuoton kerrottiin menevän kokonaisuudessaan jordanialaisille, syyrialaisille ja irakilaisille taiteilijoille. Hieman epäselväksi jäi millä tavalla kyse oli hyväntekeväisyydestä, sillä käsitykseni mukaan taiteilija-käsityöläiset myivät tuolla itse omia töitään.


  



Osa tuotteista herätti kyllä epäilyksen aitoudestaan, mutta muutamien pöytien ääressä aitoudesta ei jäänyt pienintäkään epäilystä, kun myyjät jakelivat käyntikorttejaan ja kertoivat kuinka he näitä töitään tekevät. Myyjäisten kohokohta ainakin lasten mielestä (rehellisesti sanottuna kyllä me aikuisetkin sen pöydän ääressä kauimmin viihdyimme) oli suklaapöytä. Nuori naismyyjä kertoi valmistavansa ja pakkaavansa suklaan itse kotonaan, ja se oli muuten erittäin hyvänmakuista suklaata, täysin hintansa arvoista! Lapset saivat tuollaiset tummat kuusen malliset suklaatikut, joita näkyy alemman kuvan punaisessa korissa, hintaan 1JD/kpl.



Jordanialaisista käsitöistä kaikkein tunnetuimpia ovat mosaiikkityöt ja hiekkalasipullot. Nämä ovat myös oivallisia matkamuistoja, joita toivoisin kaikkien maassa käyvien ostavan tuliaisiksi kiinalaisen rihkaman sijasta, jotta nämä hienot taidot säilyisivät ja olisivat tekijöilleen kannattavia.


Ystävällinen käsityöläinen kutsui tytöt katsomaan valmistusta läheltä ja olisi antanut heidän itsekin kokeilla, mutta tytöt eivät uskaltaneet.
Useimmissa valmiissa lasipurkeissa on kameli- ja Jordania-aiheita, mutta niihin saa pyynnöstä minkä tahansa kuvan tai tekstin, vaikka oman nimensä. Taiteilijalla ei mene tuollaisen pienen pullon täyttämiseen kovinkaan kauan.
Mosaiikkitöitä. Kuvan vasemmassa laidassa näkyvä palmuaiheinen avaimenperä lähti matkaani, myöskin vaivaiseen yhden dinaarin hintaan. 
Uusi avaimenperäni. Kivet ovat oikeita ja tausta on maalattua puuta. Rakastan aitoa käsityötä, mutta budjettini ei sallinut tämän suurempaa sijoitusta tällä kerralla.
Hiekkalasipullo, jonka olen kymmenen vuotta sitten hankkinut muistoksi lomamatkalta.
Charity sale of handicrafts pidettiin Landmark hotellissa.


Näkymä Landmarkin parkkipaikalta.

Me Ammanin suomalaisnaiset olemme myös askarrelleet käsitöitä jokavuotiseen Al-Hussein Societyn basaariin, jolla kerätään varoja vammaisten hyväksi. Kenties viikon kuluttua pidettävästä basaarista riittää juttua tännekin saakka!

perjantai 28. marraskuuta 2014

Rabbasta Ammaniin

Ammaniin tutustuminen kannattaa ehdottomasti aloittaa Citadel-kukkulalta, joka sijaitsee aivan kaupungin ydinkeskustassa. Minulla oli viikko sitten jälleen etu käydä paikan päällä suomalaisten vieraideni kanssa, ja tässä on käyntini satoa.


Ensimmäisenä vierasta tervehtivät kolme patsasta, joihin on kirjattu Ammanin historialliset vaiheet. Todisteita asutuksesta on jopa yli 7000 vuoden takaa, joten Amman on yksi maailman vanhimpia edelleen asutettuja kaupunkeja. Sen varhainen nimi oli Rabbat-Ammon (lyhyesti Rabba), ja se toimi Raamatusta tuttujen ammonilaisten pääkaupunkina. Roomalaiset käyttivät kaupungista egyptiläisen hallitsijan Ptolemaios Filadelfoksen sille aikaisemmin antamaa nimeä Filadelfia ja liittivät sen osaksi Dekapolista (kymmenkaupunkiliittoa). 600-luvulla muslimit palauttivat kaupungille sen arabialaisen nimen Amman.


Citadel-kukkula on L-kirjaimen muotoinen ja sitä on ympäröinyt kautta aikojen paranneltu ja jälleenrakennettu muuri. Arkeologiset kaivaukset alueella ovat tuoneet päivänvaloon useita rakennuksia ja jäänteitä eri historiallisilta kausilta, mutta valitettavasti uusilla asukkailla on yleensä ollut tapana tuhota edellisten aikaansaannokset ja purkaa heidän rakennelmansa omiensa rakennusmateriaaliksi, joten jäänteitä roomalaisia edeltävältä ajalta on vain niukasti. Roomalaisten sanotaan jopa viskoneen kaiken löytämänsä ylimääräisen vanhan tavaran yksinkertaisesti reunan yli, ja tätä vanhaa keramiikkaa yms. on lyötynyt kukkulan juurelta, mutta nykyisen asutuksen vuoksi siellä ei voida tehdä laajempia kaivauksia.


Kukkulalta on joka suunnassa upeat näkymät ympäröivään kaupunkiin. Koillisessa huomiota herättää valtava Jordanian lippu, joka liehuu 126 metriä korkean tangon päässä. Lippu itse on kooltaan 60x30 m, ja se on liehunut paikoillaan vuodesta 2003 lähtien. 


Filadelfia rakennettiin alunperin seitsemälle kukkulalle, kuten Roomakin aikoinaan, mutta nykyisin kaupunki levittäytyy huomattavasti laajemmalle alueelle ja peittää rinteitä toinen toisensa perään. Välittömästi Citadelin alapuolella sijaitsee kuvassa osittain näkyvä alakaupunki eli Downtown, joka on yhä tänäkin päivänä paikallisen arabialaisen liike- ja kulttuurielämän keskus, mutta jossa roomalaiset rakennelmat (mm. teatteri ja forum) muistuttavat edelleen alueen ikivanhasta kulttuuriperinnöstä.


Toinen näkymä Downtowniin. Vastakkaisella kukkulalla voi tarkasti katsoen havaita kuuluisan Abu Darwish moskeijan, josta postasin kuvan aikaisemmin. Jotkut asuintalot on rakennettu aivan Citadelin kylkeen niin, että niiden katoilta ja takapihoilta voi astua suoraan museoalueelle, kuten voi nähdä kuvan oikeassa reunassa.


Citadelin tunnetuin nähtävyys ovat Herkules-temppelin rauniot, jotka näkyvät puolestaan kauas muille kukkuloille ja alakaupunkiin. On mahdollista, että tämä 160-luvulla valmistunut temppeli on rakennettu aiemmin samalla paikalla sijainneen ammonilaisten temppelin päälle.


Varhaisen pronssikauden (n. 2200 eaa.) aikainen hautaluola, jollaisia on useissa paikoissa Ammanissa ja joihin on yleensä haudattu useampia vainajia. Luolaa on aikojen kuluessa käytetty monenlaisiin tarkoituksiin, mm. Omaijadi-kaudella kivenhakkaajat puhdistivat haudan ja käyttivät sitä rakentaessaan kukkulalle massiivista linnoitusta.


Parhaiten säilynyt muinaismuisto on Omaijadi-kaudella (700-luvulla) rakennetun linnoituksen tai palatsin sisäänkäynti. Kupoli on kuitenkin rakennettu nykyaikana, eikä ole aivan varmaa onko alkuperäisessä rakennuksessa ollut kattoa lainkaan. Myöskään sisäänkäynnin takana sijaitsevan laajan rakennelman käyttötarkoitus ei ole aivan varma, mutta todennäköisesti se on toiminut hallintorakennuksena.


Arkeologisissa kaivauksissa esiin kaivettuja ja restauroituja linnoituksen huoneita. Alue on laaja, mutta tässä vaiheessa Lumiani akku veteli viimeiset henkäisynsä ja vaikeni sitten, joten valitettavasti en voi esitellä palatsia tämän enempää.


Jordanian arkeologinen museo sijaitsee sekin kukkulalla, ja siellä on nähtävänä myöskin muualta Jordaniasta löytyneitä esineitä, joista seuraavassa pieni kokoelma.






Viimeisessä kuvassa näkyvistä parimetrisistä keramiikka-astioista on kustakin löytynyt useamman vainajan jäänteet. Museokäynnit ovat mielestäni aina todella mielenkiintoisia ja uppoudun mielelläni historiaan ja pohdin millaista elämä on ollut ennen omaa aikaamme. Citadel-kukkulalla on todella sykähdyttävää miettiä, että tällä samalla paikalla ovat ihmiset seisoneet ja ihailleet ympäröiviä maisemia jo tuhansien vuosien ajan. Vanhat tekstit saavat myös aivan erilaisen merkityksen, kun on itse käynyt tapahtumapaikalla, ja esimerkiksi tämä Raamatussa kerrottu tapaus, jossa Daavid valloitti juuri Citadelilla sijainneen varsinaisen kaupungin (Rabban) sen jälkeen, kun Joab oli jo valloittanut nykyisen Downtownin paikalla sijainneen alakaupungin eli Vesikaupungin, herää eloon ja muuttuu mielenkiintoiseksi:

Joab hyökkäsi ammonilaisten pääkaupungin Rabban kimppuun
ja valtasi kuninkaan alakaupungin.
Hän lähetti Daavidin luo sananviejiä ja käski sanoa:
"Olen hyökännyt Rabbaan ja vallannut jo Vesikaupungin.
Kokoa nyt loput sotaväestä, pystytä tänne leirisi ja valloita kaupunki,
ennen kuin minä valtaan sen ja saan sen nimiini."

Daavid keräsi koko väkensä ja lähti Rabbaan, 
ja hän hyökkäsi kaupunkia vastaan ja valtasi sen.
Daavid otti ammonilaisten kuninkaan päästä  jalokivin koristetun kultaisen otsarivan,
talentin painoisen, ja siitä tuli hänen kruununsa.
Hän vei kaupungista runsaasti muutakin saalista.

Kaupungin asukkaat hän kuljetti pois ja pani pakkotyöhön:
toiset joutuivat sahaamaan kiviä, toiset tekemään tiiliä,
toiset saivat käteensä rautaisen kuokan tai kirveen.
Näin hän teki kaikille ammonilaisten kaupungeille.
Sen jälkeen hän palasi koko sotaväki mukanaan Jerusalemiin.

(2. Samuelin kirja 12: 26-31)

tiistai 18. marraskuuta 2014

Gift of Canada

Tyttäreni uusi opettaja on ehtinyt saamaan minulta äänettömät kiitokset jo monta kertaa kuluneen kouluvuoden aikana. Kenties jonain päivänä vielä rohkaistun ja käyn lausumassa kiitokseni ääneen hänellekin. Hyvän opetustaidon ja lasten ystävällisen kohtelun lisäksi hän on ottanut asiakseen myös kasvattaa heitä asioissa, jotka oikeastaan kuuluisivat meille vanhemmille. Opettajan vaikutusvalta on aivan ihmeellinen! Eräänä päivänä tyttäreni tuli koulusta kotiin ja selitti innoissaan kuinka opettaja oli sanonut, että lasten pitäisi siitä päivästä alkaen mennä aina kello yhdeksältä illalla nukkumaan, jotta jaksaisivat aamulla nousta pirteänä kouluun. Olin varsin hölmistynyt, koska samaa olin hokenut jo vuosikausia, mutta nyt tyttö kertoi asiasta kuin se olisi jotain aivan uutta! Vain koska opettaja sen sanoi.

Hienointa on minusta kuitenkin se, että opettaja kamppailee terveellisten eväiden puolesta. Jordanialaisissa kouluissa ei ole yhteistä ruokailua, vaan yleensä niissä on jonkinlainen kioski, josta oppilaat voivat ostaa välipaloja, tai he tuovat kotoa omat eväät mukanaan. Kun lapset saavat päättää, ovat heidän eväänsä valitettavasti päivästä toiseen sipsejä ja colaa, mikä on kauhistus tällaiselle suomalaisen täysin karkittoman peruskoulun käyneelle! Miten ihmeessä lapset jaksavat koko koulupäivän pelkkiä herkkuja napsimalla, ja miten ihmeessä heidän vanhempansa sallivat sen? On ollut hyvin vaikea vetää rajoja omille lapsille, ja kompromissina olenkin sallinut heille pienen herkkupalan "jälkiruoaksi", mutta muuten olen sitkeästi laittanut heille joka päivä eväsleivän ja vesipullon kouluun.

Kaksi vuotta sitten kuulin huhuja, että karkin ja muiden herkkujen myyminen kouluissa kiellettäisiin lailla, mutta ainakaan käytännössä mitään muutosta ei ole tapahtunut. Paitsi nyt tämä uusi opettaja on komentanut oppilaat tuomaan kunnon eväät mukanaan ja moittii kuulemma sellaisia, jotka edelleen syövät koulussa sipsejä ja suklaata. Omat tytöt voivat nyt vihdoin ylpeillä eväillään! Aikaisemmin eräs toinen opettaja taas kysyi suoraan ekaluokkalaiseltani, että miksi hänellä on aina vain leipää ja vettä mukana eikä koskaan mitään hyväskää, kuten muilla lapsilla...

Oman erittäin niukan rahatilanteeni vuoksi en pysty tarjoamaan lapsilleni säännöllisesti hedelmiä, joten olin enemmän kuin kiitollinen, kun opettaja alkoi jakamaan tytöille koulussa omenoita. Joskus he vain kertoivat syöneensä omenoita, mutta joskus heillä oli niitä mukanakin koulurepussa ja he söivät ne sitten kotimatkalla hyvällä ruokahalulla. Omenat ovat Jordaniassa suhteellisen kalliita, joten ihmettelin kovasti kuinka opettaja pystyi niitä noin 30 oppilaalle ilmaiseksi jakelemaan ja vieläpä harva se päivä. Pian lapset alkoivat tuoda repuissaan mukana myös tällaisia patukoita, ja niiden myötä arvoituskin sitten ratkesi:


Gift of Canada! Kuinkas muutenkaan? Jossain kaukana toisella mantereella astiko on huolestuttu jordanialaislasten huonoista koulueväistä ja ryhdytty valistamaan heitä koulujen ruokintaohjelman avulla? Ei nyt sentään aivan niin, vaan kyse on todellisuudessa Kanadan (ja Venäjän) rahoittamasta WFP:n (YK:n World Food Programme) projektista, jolla pyritään tarjoamaan lisäravintoa koululaisille Jordanian köyhimmillä alueilla. Taatelipatukoita ja tuoreita hedelmiä on jaettu jo yli 300 000 oppilaalle ja ilokseni projekti jatkuu vielä parin vuoden ajan. Toivottavasti meidän koulumme pysyy projektilistalla, vaikka se ei olekaan aivan köyhimmästä ja kurjimmasta päästä. 

Itse asiassa koulu, jota tyttäreni käyvät, on aivan kelpo koulu. Missään nimessä sitä ei voi verrata suomalaiseen peruskouluun, mutta jordanialaisella asteikolla se on mielestäni aivan riittävän hyvä; parempaa tuskin voisin toivoa. Koulu on meiltä kävelymatkan päässä (vaikka kuumuuden ja tien vaarallisuuden vuoksi kuljetan kyllä lapset autolla) ja se on aivan uusi, vasta kolmatta vuotta toiminnassa. Jo ensimmäisellä käynnilläni siellä hämmästelin kuinka se leveine käytävineen ja iloisine sisustuksineen vaikutti oikeastaan ihan oikealta koululta, siis sellaiselta joihin olemme länsimaissa tottuneet. Ensimmäisen luokkansa vanhempi tyttäreni kävi maksullista yksityiskoulua, johon en ollut lainkaan tyytyväinen, joten kun varojen puutteessa jouduimme siirtämään hänet tähän maksuttomaan valtion kouluun, eivät odotukseni tietenkään olleet kovin korkealla. Onneksi koulu kuitenkin ylitti kaikki odotukseni enkä sen enempää minä kuin tyttökään ole kaivannut entiseen yksityiskouluun. En todellakaan tiedä mistä me siinä koulussa oikein maksoimme!

Koulu vain tytöille.

Korkean aidan vuoksi koulusta on vaikea saada kunnon kuvaa, mutta mahdollisuuksien mukaan postailen kyllä myöhemmin lisää. Aita ja sisäpiha ovat kamalat, mutta itse rakennus on ihan ok, ainakin verrattuna vanhoihin jordanialaisiin kouluihin, jotka muistuttavat ennemmin vankilaa kuin koulua. Niissä kun on jopa kalterit ikkunoissa!

Rehtorin odotushuoneessa istuessani tarkkailin aikani kuluksi koulun sisustusta ja havaitsin jokaisessa tuolissa, pöydässä ja kaapissa samanlaisen tarran, jossa luki: USAID, lahja Amerikan kansalta. Niinpä ratkesi siis sekin arvoitus miksi koulu ja sen varustus antoivat niin poikkeuksellisen laadukkaan ja nykyaikaisen vaikutelman! Tarkempi tutustuminen aiheeseen paljasti, että USA on rahoittanut jo vuosien ajan laajaa uusien koulujen rakennusohjelmaa ja vanhojen peruskorjausta. Tarve onkin ollut suuri, sillä vanhat koulut ovat olleet huonokuntoisia, vanhanaikaisia ja riittämättömiä. Oppilaiden määrä on kasvanut kauan sitten ohi oppilaspaikkojen ja monissa kouluissa on jouduttu opettamaan kahdessa vuorossa siten, että osa oppilaista on käynyt koulua aamupäivisin ja osa iltapäivisin. USAID:in avulla on tähän mennessä rakennettu eri puolille maata 28 uutta koulua ja peruskorjattu 93, ja tämän projektin myötä jokaisella lapsella tulee olemaan oma pulpettinsa koulussa! Se on todella arvokas asia, ja olen onnellinen, että omat tyttäreni ovat onnistuneet saamaan paikat yhdessä tämän projektin kouluista!

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Työ, palkat ja palvelut


Meidän tyttömme saivat syksyllä koulun alkaessa tällaiset sievät uudet koulureput. Koska värin ja kuvan suhteen vaatimukset olivat mitkä olivat, kaikuivat myyjän suositukset parempilaatuisista repuista kuuroille korville. Tässä asiassa värillä on väliä, aivan varmasti enemmän kuin millään muulla tekijällä!

Kuten odottaa saattoi, alkoivat raskaat tiedonjyväset laukussa painaa pian niin paljon, etteivät kantohihnat sitä kestäneet, vaan näyttivät pian tällaiselta:



Tiesin, että minun olisi turha edes yrittää korjata laukkuja itse tavallisella neulalla ja langalla, joten kysyimme apua tutulta ompelijalta, joka kuitenkin oli asian suhteen yhtä avuton kuin minä itsekin ja neuvoi meidät suutarille. Löysimme pienen etsinnän jälkeen kovasti kehutun suutarin liikkeen, jätimme laukut sinne yön yli ja noudimme ne seuraavana päivänä niin hienosti korjattuina, etten ollut sellaista tulosta ollenkaan odottanut:


Kahden repun kantohihnojen korjaus (yhteensä siis neljä ommelta) maksoivat 2JD eli noin 2,20€. Jäin miettimään kuinka ihmeessä suutari pystyy tekemään työtään niin halvalla ja näiden mietiskelyjen pohjalta syntyi tämä kirjoitus työn, palkkojen ja palveluiden suhteesta.

Jordaniassa palkkojen välillä on huimia eroja enkä ole onnistunut löytämään luotettavaa lähdettä keskipalkkojen laskemiseksi. Joillain nettisivuilla mainitut 800-1000JD/kk lienevät reilusti yliarvioidut ja niiden laskentaan on todennäköisesti käytetty ainoastaan korkeasti koulutettujen ja ulkomaalaisten firmojen palveluksessa olevien palkat. Yksityistä kautta tiedän, että tavallisen duunarin kelpo palkka on noin 3JD/h, mikä tekisi 40 viikkotyötunnin duunissa 516JD/kk, mutta koska Jordaniassa työaika ei ole sillä tavoin säännöstelty kuin Suomessa, ei tuntipalkka suoraan kerro todellisia kuukausiansioita, ja tiedän monilla aloilla palkan olevan noin 250-350JD/kk. Alhaisin kokopäivätyön kuukausipalkka, jonka tähän mennessä olen kuullut, mainittiin jokin aika sitten sanomalehdessä teollisuustyöntekijöiden pulaa koskevassa kirjoituksessa: 190JD/kk! Ei ihme, että alalla on pulaa työntekijöistä!

Otan laskelmaani varten esimerkiksi tuon 350JD/kk, mutta vertailun helpottamiseksi muutan tästä eteenpäin kaikki summat euroiksi. Oletetaan siis, että jordanialainen duunari Ahmed ansaitsee 385€/kk ja tekee 40-tuntista työviikkoa, jolloin hänen tuntiansionsa on 2,24€. Työpäivänsä päätteeksi hän vie tyttäriensä koululaukut suutarille ja maksaa palvelusta 2,20€ eli noin yhden tunnin palkkansa verran.

Löytääkseni suomalaisen työläisen keskipalkan käytin Oikotien palkkavertailua ja valitsin ammateiksi siivoojan, kassamyyjän, kiinteistönhoitajan, lastenhoitajan ja ompelijan. Heidän palkkansa olivat välillä 1635-2203€/kk, ja laskelmaani varten otan heistä keskimmäisen eli kassamyyjän 1660€ kuukausipalkan. Verottajan laskurin mukaan tästä palkasta menisi veroja ja vakuutusmaksuja 18,55%, joten suomalaisen kassamyyjän Maijan käteen jäisi 1352€/kk ja hänen nettotuntipalkkansa olisi 7,86€.

Työpäivän päätteeksi myös Maija haluaa korjauttaa lastensa reput ja ryhtyy tutkimaan suutarin hinnastoa:
          - pienin palvelumaksu 6€
          - ompelutyöt alk. 6€
          - erikoistyöt aikaveloituksella 10min tai alle 15€
          - erikoistyöt aikaveloituksella 40-60min 60€
Maijan on vaikea arvioida paljonko suutari lopulta tulisi veloittamaan, mutta sen hän pystyy laskemaan, että alle 12 euron hän ei tehtävänannosta selviäisi millään. Todennäköisempää on, että suutari tulee veloittamaan jokaisesta ompeleesta erikseen ainakin sen 6€ eli kaikkiaan 24€ tai mahdollisesti vieläkin enemmän. Vaikka Maija selviäisi pelkällä (hyvin epätodennäköisellä) 12 eurolla, niin häneltä olisi tämän palvelun ostamiseen mennyt 1,5 tunnin palkka, todennäköisemmin kuitenkin peräti 3 tunnin palkka!

Tämä laskelma johtaa meidät varsin erikoiseen johtopäätökseen: jordanialaisella perusduunarilla on parempi palkka kuin suomalaisella perusduunarilla tai ainakin hänellä on paremmat mahdollisuudet ostaa palkallaan palveluja. Jordania on muutenkin palvelujen luvattu maa. Kaupan kassalla on työntekijä, joka pakkaa ostoksesi kassiin, ja huoltoasemalla sinun ei tarvitse nousta autosta, koska joka tankin vieressä seisoo mies palvelemassa. Kahviloissa tai hampurilaisbaareissa ei ole koskaan kuultukaan mistään itsepalvelupisteistä, joihin asiakkaan tulisi itse viedä likaiset astiansa. Tehtävää työtä on paljon ja sitä myös tehdään paljon; on pakko, koska kattoon syljeskelystä kotona ei makseta eikä sillä elätä itseään. Toisaalta jordanialaiset ihmiset ovat yleensä hyvin avuliaita ja palvelualttiita jo luonnostaan.

Jordaniassa tavara on suhteessa paljon kalliimpaa kuin työ. Jos palkkaat maalarin kotiisi maalaamaan seinät, niin maksat maaleista todennäköisesti enemmän kuin maksat palkkaa maalarille. Halpa työvoima on yksi alikehittyneen yhteiskunnan tunnusmerkki, mutta olen toisaalta miettinyt asiaa siltäkin kannalta, ettei se välttämättä ole huono asia maapallon pitkän aikavälin kantokyvyn huomioonottaen. Eikö todellakin ole loppujen lopuksi parempi, että on edullisempaa korjauttaa jokin esine kuin heittää se pois ja ostaa uusi sen tilalle?

Suutarin liike.
Suutarin kulmilta, kaupunginosamme keskustaa.


torstai 23. lokakuuta 2014

Maisemia Jordaniassa

Esimakua Jordanian ilmeistä ja ihmeistä, olkaa hyvät:

Kuollut meri. Maailman erikoisin kylpypaikka, johon ei uppoa, vaikka yrittäisi.
Sola muinaiseen kallioon hakattuun ihmeelliseen Petran kaupunkiin.
               Jordaniassa on lukuisia jäänteitä vanhasta maailmasta. Kuvassa roomalainen teatteri muinaisessa Gerasan kaupungissa. 
Mooseksen lähde, vihreä väriläikkä harmaassa erämaassa.
  
Selviytyjiä erämaassa. Jordanian kansallisruoan Mansafin raaka-ainetta.
Jordania karuimmillaan.
Jordania kauneimmillaan.
Jordania vihreimmillään. Keväällä talven sateiden jälkeen luonto herää eloon ja maa on hämmästyttävän vihreä, mitä ei muina vuodenaikoina uskoisi edes mahdolliseksi. Ehdottomasti vuoden parasta aikaa!
Toinen ääripää: oliivipuita lumihangessa. Talvella maa voi peittyä paksuun lumivaippaan, tosin vain lyhyeksi aikaa.                                                                                                                          
Skandinaavinen metsä on ihanteellinen retkipaikka.
Historiaa piilossa. Kallioon hakattu roomalainen apteekki.
Täällä mieli lepää. Luontoa, linnunlaulua, syrjäinen metsätie... eikä ristinsielua mailla halmeilla!
Vihdoin ihmisten ilmoilla! Kukkuloille rakennettua vanhan kaupungin asutusta.
Uudempaa Ammania. Moderneja rakennuksia ja leveitä katuja.
Ammania silmän kantamattomiin.
Hieman toisenlaisia asuinoloja Irbidissä.
Yksi esimerkki varakkeiden palatseista. Kun on varaa, on vain mielikuvitus rajana! Huomaa edustalla laiduntavat kamelit.
Ammanin erikoisin moskeija.
Torielämää.
Vielä viimeinen kuva veden ja vedettömyyden rajalta. Millainen tämä maa olisikaan, jos vain sataisi enemmän? Kein Leben ohne Regen. Ei elämää ilman sadetta.