Gift of Canada

Tyttäreni uusi opettaja on ehtinyt saamaan minulta äänettömät kiitokset jo monta kertaa kuluneen kouluvuoden aikana. Kenties jonain päivänä vielä rohkaistun ja käyn lausumassa kiitokseni ääneen hänellekin. Hyvän opetustaidon ja lasten ystävällisen kohtelun lisäksi hän on ottanut asiakseen myös kasvattaa heitä asioissa, jotka oikeastaan kuuluisivat meille vanhemmille. Opettajan vaikutusvalta on aivan ihmeellinen! Eräänä päivänä tyttäreni tuli koulusta kotiin ja selitti innoissaan kuinka opettaja oli sanonut, että lasten pitäisi siitä päivästä alkaen mennä aina kello yhdeksältä illalla nukkumaan, jotta jaksaisivat aamulla nousta pirteänä kouluun. Olin varsin hölmistynyt, koska samaa olin hokenut jo vuosikausia, mutta nyt tyttö kertoi asiasta kuin se olisi jotain aivan uutta! Vain koska opettaja sen sanoi.

Hienointa on minusta kuitenkin se, että opettaja kamppailee terveellisten eväiden puolesta. Jordanialaisissa kouluissa ei ole yhteistä ruokailua, vaan yleensä niissä on jonkinlainen kioski, josta oppilaat voivat ostaa välipaloja, tai he tuovat kotoa omat eväät mukanaan. Kun lapset saavat päättää, ovat heidän eväänsä valitettavasti päivästä toiseen sipsejä ja colaa, mikä on kauhistus tällaiselle suomalaisen täysin karkittoman peruskoulun käyneelle! Miten ihmeessä lapset jaksavat koko koulupäivän pelkkiä herkkuja napsimalla, ja miten ihmeessä heidän vanhempansa sallivat sen? On ollut hyvin vaikea vetää rajoja omille lapsille, ja kompromissina olenkin sallinut heille pienen herkkupalan "jälkiruoaksi", mutta muuten olen sitkeästi laittanut heille joka päivä eväsleivän ja vesipullon kouluun.

Kaksi vuotta sitten kuulin huhuja, että karkin ja muiden herkkujen myyminen kouluissa kiellettäisiin lailla, mutta ainakaan käytännössä mitään muutosta ei ole tapahtunut. Paitsi nyt tämä uusi opettaja on komentanut oppilaat tuomaan kunnon eväät mukanaan ja moittii kuulemma sellaisia, jotka edelleen syövät koulussa sipsejä ja suklaata. Omat tytöt voivat nyt vihdoin ylpeillä eväillään! Aikaisemmin eräs toinen opettaja taas kysyi suoraan ekaluokkalaiseltani, että miksi hänellä on aina vain leipää ja vettä mukana eikä koskaan mitään hyväskää, kuten muilla lapsilla...

Oman erittäin niukan rahatilanteeni vuoksi en pysty tarjoamaan lapsilleni säännöllisesti hedelmiä, joten olin enemmän kuin kiitollinen, kun opettaja alkoi jakamaan tytöille koulussa omenoita. Joskus he vain kertoivat syöneensä omenoita, mutta joskus heillä oli niitä mukanakin koulurepussa ja he söivät ne sitten kotimatkalla hyvällä ruokahalulla. Omenat ovat Jordaniassa suhteellisen kalliita, joten ihmettelin kovasti kuinka opettaja pystyi niitä noin 30 oppilaalle ilmaiseksi jakelemaan ja vieläpä harva se päivä. Pian lapset alkoivat tuoda repuissaan mukana myös tällaisia patukoita, ja niiden myötä arvoituskin sitten ratkesi:

Gift of Canada! Kuinkas muutenkaan? Jossain kaukana toisella mantereella astiko on huolestuttu jordanialaislasten huonoista koulueväistä ja ryhdytty valistamaan heitä koulujen ruokintaohjelman avulla? Ei nyt sentään aivan niin, vaan kyse on todellisuudessa Kanadan (ja Venäjän) rahoittamasta WFP:n (YK:n World Food Programme) projektista, jolla pyritään tarjoamaan lisäravintoa koululaisille Jordanian köyhimmillä alueilla. Taatelipatukoita ja tuoreita hedelmiä on jaettu jo yli 300 000 oppilaalle ja ilokseni projekti jatkuu vielä parin vuoden ajan. Toivottavasti meidän koulumme pysyy projektilistalla, vaikka se ei olekaan aivan köyhimmästä ja kurjimmasta päästä. 

Itse asiassa koulu, jota tyttäreni käyvät, on aivan kelpo koulu. Missään nimessä sitä ei voi verrata suomalaiseen peruskouluun, mutta jordanialaisella asteikolla se on mielestäni aivan riittävän hyvä; parempaa tuskin voisin toivoa. Koulu on meiltä kävelymatkan päässä (vaikka kuumuuden ja tien vaarallisuuden vuoksi kuljetan kyllä lapset autolla) ja se on aivan uusi, vasta kolmatta vuotta toiminnassa. Jo ensimmäisellä käynnilläni siellä hämmästelin kuinka se leveine käytävineen ja iloisine sisustuksineen vaikutti oikeastaan ihan oikealta koululta, siis sellaiselta joihin olemme länsimaissa tottuneet. Ensimmäisen luokkansa vanhempi tyttäreni kävi maksullista yksityiskoulua, johon en ollut lainkaan tyytyväinen, joten kun varojen puutteessa jouduimme siirtämään hänet tähän maksuttomaan valtion kouluun, eivät odotukseni tietenkään olleet kovin korkealla. Onneksi koulu kuitenkin ylitti kaikki odotukseni enkä sen enempää minä kuin tyttökään ole kaivannut entiseen yksityiskouluun. En todellakaan tiedä mistä me siinä koulussa oikein maksoimme!

Koulu vain tytöille.

Korkean aidan vuoksi koulusta on vaikea saada kunnon kuvaa, mutta mahdollisuuksien mukaan postailen kyllä myöhemmin lisää. Aita ja sisäpiha ovat kamalat, mutta itse rakennus on ihan ok, ainakin verrattuna vanhoihin jordanialaisiin kouluihin, jotka muistuttavat ennemmin vankilaa kuin koulua. Niissä kun on jopa kalterit ikkunoissa!

Rehtorin odotushuoneessa istuessani tarkkailin aikani kuluksi koulun sisustusta ja havaitsin jokaisessa tuolissa, pöydässä ja kaapissa samanlaisen tarran, jossa luki: USAID, lahja Amerikan kansalta. Niinpä ratkesi siis sekin arvoitus miksi koulu ja sen varustus antoivat niin poikkeuksellisen laadukkaan ja nykyaikaisen vaikutelman! Tarkempi tutustuminen aiheeseen paljasti, että USA on rahoittanut jo vuosien ajan laajaa uusien koulujen rakennusohjelmaa ja vanhojen peruskorjausta. Tarve onkin ollut suuri, sillä vanhat koulut ovat olleet huonokuntoisia, vanhanaikaisia ja riittämättömiä. Oppilaiden määrä on kasvanut kauan sitten ohi oppilaspaikkojen ja monissa kouluissa on jouduttu opettamaan kahdessa vuorossa siten, että osa oppilaista on käynyt koulua aamupäivisin ja osa iltapäivisin. USAID:in avulla on tähän mennessä rakennettu eri puolille maata 28 uutta koulua ja peruskorjattu 93, ja tämän projektin myötä jokaisella lapsella tulee olemaan oma pulpettinsa koulussa! Se on todella arvokas asia, ja olen onnellinen, että omat tyttäreni ovat onnistuneet saamaan paikat yhdessä tämän projektin kouluista!