Paha päivä ja pahaa ruokaa

Päivä alkoi mennä mönkään jo yöllä, kun lapsi tuli kahden aikaan herättämään ja sanomaan, että oli juuri oksentanut siskonsa sänkyyn. Ei siis edes omaansa, vaan siskonsa sänkyyn! Onneksi sisko oli kuitenkin puhdas, joten siirto oksentelijan sänkyyn, oksentelija vaatteiden vaihtoon, likaiset petivaatteet kylppäriin ja mamma oksentelija kainalossa takaisin sänkyyn ja unten maille. Puoli tuntia myöhemmin yökintää mamman sängyssä ja uusi satsi petivaatteita kylppäriin... Siitä eteenpäin sitten mamma vahtikin koiranunessa jokaista pientä inahdusta, jotta ehtisi ajoissa työntää vatia leuan alle.

Kissa ei oikein tykännyt, siitä koiranunesta nimittäin. Kosti kaatamalla yöpöydällä vesilasin kirjojen päälle! Se tietää, että mamma tykkää kirjoista, kenties jopa enemmän kuin kissoista. Kirjat kun eivät sotke, eivät marise, eivät tiputtele karvoja, eivät kiipeile hyllyillä, eivät kaatele tavaroita eivätkä työnnä nenäänsä jääkaappiin joka kerta, kun sen oven avaa. Lisäksi kirjat ovat älykkäitä.

Aamupäivä meni sitten yön univajetta paikatessa ja vasta iltapäivällä jaksoin laahustautua kauppaan. Ajattelin tekeväni hyvät säästöt ostamalla pitkästä aikaa pienestä lähikaupasta ison supermarketin sijaan, mutta kassalla sain taas purra hampaita yhteen, etten päästellyt muutamia äänekkäitä ärräpäitä. Sellaista kiskontaa! Samalla muistin miksi olin lakannut ostamasta pikkukaupoista: kun hintoja ei missään ole merkittynä, et mitenkään voi tietää mitä mikäkin maksaa. Niinpä päätin jatkaa vastedeskin pikkukauppojen boikotointia, ainakin siihen saakka kunnes olisin tarpeeksi härnäämiskykyisessä mielentilassa mennäkseni valittujen ostosten kanssa kassalle kysymään mitä ne maksavat ja sitten lajittelemaan siinä mitä otan ja mitä en.

Kasviskastike riisille.

Luulin laittaneeni hyvää ruokaa. Se tuoksui hyvältä, maistui hyvältä ja näytti... no jaa, ihan kohtalaiselta. Kutsuin lapset syömään. Ensimmäinen tuli, nyrpisti nenäänsä ja sanoi: "Näyttää pahalta!". Toinen tuli, nyrpisti nenäänsä ja sanoi: "Siinä on sipulia!" Katsoin kolmatta, joka nyrpistelyjen sijasta valui pöydän alle leikkimään kissojen kanssa. Ihmettelin mikä nyt on, kun kastikkeessa on vain paprikaa, herneitä ja maissia, ja kaikista niistä lapset ovat aina pitäneet, mutta nyt kukaan ei suostunut edes maistamaan! Ensimmäinen ei kuulemma syönyt, koska siinä ei ollut lihaa, toinen ei syönyt, koska siinä oli sipulia, ja kolmas ei syönyt, koska kaksi ensimmäistäkään eivät syöneet. Mikä perhe! Riisi ja salaatti tekivät kauppansa, mutta kastike jäi koskemattomaksi. Lausuin uhkauksen, jota ei ollut aikomustakaan pitää, eli etten illalla tekisi mitään muuta ruokaa, vaan tarjoilisin saman syömättä jääneen kastikkeen uudelleen.

Lopulta istuin yksin murheellisena syömässä pahan päivän kastikettani ja mietin mitä olin tehnyt väärin. Lapset haluaisivat syödä kuten joskus ennen vanhaan lasagnea, lihamureketta, pizzaa, jauhelihakastiketta, lohta... eipä heitä voi syyttääkään ja parasta varmaan varautua vielä moniin protesteihin ruokapöydän ääressä...