Kauhea kotiinpaluu

Palasimme pitkältä kesälomalta takaisin kotiin. Tavallisesti se on hieno hetki, jota on loman loppuaikoina jo alkanut odottamaan, sillä oma koti on aina oma koti ja sinne alkaa tulla ikävä, kun on kyllin kauan viipynyt kaukana poissa ja toisten nurkissa majailemassa. Lähdinkin tälle elämäni pisimmälle reissulle sillä mielellä, että saisin kyllikseni ja vielä sen ylikin nauttia kaikesta mitä Suomella on tarjottavanaan ja että lopulta olisin niin kurkkuani myöten täynnä kaikkea, että vain odottaisin milloin pääsen takaisin Jordaniaan, omaan kotiin ja arkisen aherruksen pariin.

Voiko näistä maisemista saada koskaan tarpeekseen?

Erehdyin pahasti. Latasin kyllä täydellä teholla Suomi-akkujani koko loman ajan, mutta ne eivät tulleet lähimainkaan täyteen, vaan aika loppui lopulta kesken ja niin myös kaikki kiva tekeminen, näkeminen ja kokeminen. Oli paha lähteä pois. Tällä kertaa kotiin ei ollutkaan kiva palata.

Saavuimme kotiovelle puoli neljän aikaan yöllä. Jostain syystä Ammaniin lennetään aina yöllä. Astuimme sisälle asuntoon, joka oli tyhjä, kolkko ja pahan hajuinen. Kotivahtimme olivat jo aikaa lähteneet ja jättäneet asunnon oman onnensa nojaan. Kukat olivat kuolleet hoidon puutteessa, muutamia sitkeitä yksilöitä lukuunottamatta. Pahan hajun lähteeksi paljastui vesivahinko makuuhuoneessani. Koska kaikki ikkunat ja ovet olivat olleet tiukasti kiinni eikä ilma ollut päässyt lainkaan vaihtumaan, oli hiljakseen katon läpi tippuva vesi päässyt tekemään lammikon, jonka ympärillä rehotti paksu homeviljelmä. Ainakin siis yksi elollinen oli poissaollessani saanut riittävästi kosteutta ja ravintoa - sniif. Home oli vallannut sänkyni päädyn ja yöpöytäni. Yöpöydän heitin roskiin - haikealla mielellä tosin - mutta sänkyä en voinut. Tarvitsen sitä vielä. Pesusta ja tuuletuksesta huolimatta huoneessa on edelleen sen verran hajua, etten ole pystynyt nukkumaan siellä, vaan bunkkaan olohuoneen sohvalla ikäänkuin olisin lomalla vieläkin...

Puhelin ja internet poikki, laskut maksamatta, auto rikki, lompakossa 11 dinaaria ja jääkaapissa ei valoakaan. Tervetuloa Jordaniaan! Olo oli heti oikein kotoisa. Päätä särki ja seuraavana päivänä iski flunssa, joka ei ole vieläkään hellittänyt eikä myöskään kumma kyllä tarttunut muihin. Yksikseni sairastan ja poden pahaa oloa ja ahdistusta, jolle ei loppua näy.

Näitä ei sitten enää ole... :(

Kaikkein kauheinta kotona oli se, ettei siellä ollut ketään odottamassa meitä. Tiesin kissojen katoamisesta jo monta viikkoa aiemmin, mutta asia konkretisoitui todella vasta, kun astuin eteiseen ja näin sen tyhjyyden omin silmin. Heti silloin neljältä yöllä tein ensimmäisen etsimisyrityksen korttelin ympäri, mutta ihmepä tuo olisi ollut jos ne vielä kuusi viikkoa katoamisensa jälkeen olisivat näiltä kulmilta löytyneet.

Minä en varmuudella tiedä mitä kissoillemme oikein tapahtui. Ihmiset, jotka olivat luvanneet asua meillä ja hoitaa kissoja koko lomamme ajan, olivatkin lähteneet kesken pois emmekä me tienneet siitä. Yhden heistä oli ollut tarkoitus käydä ruokkimassa kissat joka toinen päivä, mutta ilmeisesti väli on ollut sitäkin pidempi. Tarinan mukaan kissat olivat vain itsekseen kadonneet, mutta miten ne voivat noin vain kadota suljetusta asunnosta? Parvekkeelta on sen verran pitkä pudotus alas, etteivät ne ole koskaan meinanneetkaan sieltä hypätä, vaikka ovat asuneet tässä kanssamme jo vuosia. Jos ne sieltä nyt ovat hypänneet, niin niillä on täytynyt olla todellinen hätä!

Hätä niiden puolesta on minullakin. Ihmiset kysyvät kuinka lapset ovat selvinneet kissojen menetyksestä, mutta meillä taisi käydä nyt niin, että lapset kyllä selviävät, mutta äiti ei. Toinen kissoistamme, kirjava äitikissa Lucy, on ollut minulle hyvin rakas, mutta silti olen itsekin yllättynyt kuinka syvää surua ja ahdistusta koen sen menetyksen vuoksi. Kissa oli minulle todella läheinen. Se oli läsnä kaikessa mitä tein, tuli luokse kun kutsuttiin, nukkui vieressäni peiton alla, silitti tassullaan poskeani ja vastasi kun sille puhuttiin. Se oli todella sydämellinen ja ihmisrakas, aina rohkeasti paikalla myös vieraisiin tutustumassa. Kuitenkin se oli samalla myös herkkä ja puolustuskyvytön mm. ruokansa suhteen. Sen selviytymismahdollisuudet yksin ulkona ovat hyvin heikot.

Valkoruskea kollikissamme Leo on syntynyt meillä lastenhuoneen sängyn alla vajaa kaksi vuotta sitten. Se on äitiään paljon ärhäkämpi, osaa pitää paremmin puoliaan eikä ole niin nirso ruokansa suhteen, joten siinä mielessä sillä on paremmat mahdollisuudet selvitä kadulla. Kovan pinnan alla Leo on kuitenkin suuri pelkuri ja se joutuu aivan paniikkiin esim. nähdessään tuntemattomia ihmisiä. Kerran se karkasi rappukäytävään ja ulvoi siellä väärän oven takana hädissään kuin koira, kun ei osannutkaan takaisin kotiin. Leo ei ainakaan ole etsinyt itselleen uutta kotia eikä ole antanut ottaa itseään kiinni, mikä on tietenkin hyvä puoli julmien eläinrääkkääjien varalta (joita ikävä kyllä on täällä paljon). Lucyn suhteen taas elättelen yhä toivoa, että joku hyväsydäminen ihminen on ihastunut siihen, ottanut sen luokseen ja pitänyt siitä huolen.

Lähikorttelit on nyt kierretty kissoja huudellen. Lucy ainakin vastaisi ihan varmasti jos kuulisi. Kissoja ei ole näkynyt, mutta sen sijaan meistä on tullut nähtävyys, joka herättää kummastusta ja hilpeyttä. Ei kukaan paikallinen voi ymmärtää miksi joku vaivautuu etsimään jotain kissaa. Niitähän saa aina uusia, jos tahtoo. Samalla on tullut kiinnitettyä huomiota kaikkiin lähiseudun roskiksia tonkiviin kissoihin ja kyllä huomaa kuinka kovaa niiden elämä on. Vain aniharva niistä selviää täysikasvuiseksi. Yritämme arvuutella miten kauas kotoa kissamme ovat saattaneet kulkea. Nehän ovat sisäkissoja eivätkä siksi tunne kotikulmiaan, joten onko enää mitään toivoa löytää niitä läheltä? Koska auto on rikki, emme voi etsiä kauempaakaan. Entä onko ylipäätään mitään toivoa enää löytää niitä? Ovatko ne enää elossa? Kysymykset kiertävät kehää päässäni. Välillä itken silmäni kipeiksi. Miten ne kuolivat? Miten rakas Lucy kuoli? Pääsikö se nopeasti tuskistaan jäätyään auton alle vai kuoliko se hitaasti kituen nälkään? Tai kenties janoon, kun oli niin järkyttävän kuumakin niihin aikoihin eikä tuolta ulkoa löydy mistään vettä. Vai kiduttivatko jotkut sydämettömät kauhukakarat sen kuoliaaksi? Kauheinta on se, etten koskaan saa tietää.

Kissojen puuttuminen tekee ison loven elämäämme täällä. Kaikki kun on muuten niin vaikeaa ja masentavaa, niin edes näistä eläimistä on ollut meille valtavasti iloa ja seuraa. Olen ollut onnellinen Lucyn kehrätessä kainalossani. Nyt olen onneton, surullinen, ahdistunut. Vihainen myöskin.

Huokauksia

Kaiken viime aikaisen kiireen keskellä olen ehtinyt huokaisemaan kerran jos toisenkin. Mistä aloittaisin kertomisen? Vaikka tämän aamun parkkiriemusta. Harva se aamu lähtiessäni viemään lapsia kouluun, on joku pysäköinyt autonsa omani taakse, enkä pääse minnekään, ennenkuin monen minuutin tuuttailun ja odottamisen jälkeen joku aamuostoksille eksynyt herra suvaitsee saapua siirtämään mobiilinsa pois tieltäni. Rouviakin on, mutta vasta iltapäivällä, kun olen lähdössä hakemaan lapsia koulusta.

Tänään tietäni ei oltu tukittu ainoastaan takaapäin, vaan myös sivusta. Komea GMC vei vierestä lähes kaksi parkkia eikä suonut edes lapsen mentävää koloa oman autoni ovelle. Mikä röyhkimys! Toisellakaan puolella ei ollut häävisti tilaa, mutta pääsin kuin pääsinkin änkeämään sisälle ja kiemurtelemaan omalle kuskin paikalleni. Tietenkin takanakin oli auto parkissa, ja ei muuta kuin tuuttailua ja odottamista taas. Kun sitten pääsin matkaan, keskityin täysin peruuttamiseen vilkkaalle tielle 20-sentin-taktiikalla - ja silloin kuului kräts! Peilini tunkeutui syvälle komean giiemciin kylkeen ja ikuisti siihen mielipiteeni mokomasta pröystäilijästä!

Mitäs minä sitten? No, ajelin muina naisina koululle ja sieltä takaisin samaisen jättiläisen viereen, tosin viisaasti kauas toiselle puolelle parkkeeraten. Mitäpä muutakaan? Kyllä kolmessa vuodessa pitää sen verran maan tavoille oppia, ja olihan se sitä paitsi oma syynsä, kun oli pysäköinyt autonsa kylkeeni kiinni! (Välillä mietin olenko minä enää minä ollenkaan...?)

Toinen huokaus sitten koulun ja vastuun vuoksi. Suomessa ei ainakaan minun aikanani ollut toivoakaan päästä koulusta edes kymmentä minuuttia liian aikaisin, koska koulu kuulemma oli vastuussa oppilaista tarkasti lukujärjestykseen kirjattujen tuntien ajan. Täällä jopa ekaluokkalainen voidaan päästää koulusta kotiin milloin tahansa, eikä kenellekään ilmeisesti tule mieleen, ettei siellä kotona välttämättä ole ketään odottamassa eivätkä kaikki vanhemmat halua lastensa seikkailevan yksin vilkkaassa liikenteessä. Toissapäivänä meidän ekaluokkalaisemme teki vaarallisen kotireissun ensimmäistä kertaa omin päin, koska isosisko ei ollut koulussa mukana, ja kyllä piti peitellä pettymystäni tervehtiessäni pikkukoululaista koti-ovella tuntia ennenkuin olisi ollut määrä lähteä häntä hakemaan! Onneksi matka oli kuitenkin mennyt hyvin!

Sitten meidän muka-ihanat nelijalkaisemme! Minulla on niiden kanssa vakavia erimielisyyksiä siitä missä kissojen kuuluisi syödä eväänsä: minun mielestäni parvekkeella, mutta niiden mielestä olohuoneen tai keittiön matolla. Parveke kelpasi joskus ennenkin aivan hyvin, mutta mitä lie tasa-arvovouhotuksia ne nyt ovat päähänsä saaneet, kun kummatkin protestoivat ja ovat ryhtyneet jopa nälkälakkoon! Ne kerjäävät ruokaa, vien parvekkeelle, ne juoksevat perässä, mutta eivät koskekaan ruokaan, kun se on parvekkeella, mutta käyvät kyllä heti sen kimppuun, jos nostan lautasen sisälle. Aluksi ajattelin, että tarpeeksi nälkäisinä ne kyllä antavat periksi, mutta kyllä se olen ollut minä, joka on joutunut jo monet kerrat antamaan periksi. Toinen katti on vieläpä niin viheliäinen, ettei se suostu syömään kuin matolla, ja minä olen lopen kyllästynyt jatkuvasti siivoamaan ruoantähteitä - verta, rasvaa ja luun kappaleita - matoiltani! Parvekkeella niillä on kynnysmatto, jonka päällä ne voisivat syödä, niin miksi hyvänen aika se ei kelpaa?

Monta kertaa päivässä joudun siivoamaan tämän samaisen kaadetun roskasangon keittiössä, eikä se todellakaan naurata enää yhtään! Samoin vetää kulmat kurttuun tämäkin:

Lapsi unohti avaamattoman tuoreen leipäpussin pöydälle, ja aamulla se löytyi revittynä tuolini alta. Tuntuu, että mitä pidemmälle taistelumme ruokapaikasta jatkuu, sitä hankalammaksi kissat käyvät. Niillä on nälkä, mutta eivät silti suostu syömään! Voisiko joku kissapsykologiasta jotain ymmärtävä valistaa minua mikä niitä oikein vaivaa?

Katsokaas tätä! Oletteko moista ennen nähneet? Jääkaapin ovi pitää vetää nauhalla kiinni, koska kissat osaavat avata sen! Kaikki alkoi siitä, kun jääkaapin tiivisteeseen tuli jotain vikaa, eikä ovi yhtäkkiä pysynyt enää kiinni ilman sidontaa. Sittemmin tiiviste on korjaantunut (aivan itsestään, kuten autokin aina joskus), mutta kissatpa eivät kerran opittua temppua enää unohdakaan. Pitää varmaan ruveta miettimään keittiön kalusteiden uudelleen sijoitusta, vaikka sinänsä tuo taso jääkaapin vieressä on kyllä verraton apu itsellekin.
 
Kylpyhuoneissa taas olisi korjattavaa vaikka kuinka. Yksi suihku ei toimi ollenkaan, toinen heittää vedet minne sattuu, yksi käsisuihku vuotaa lattialle, samoin keittiön hana ja yksi pytyn kansi on kokonaan irti. Kylpyammeeseen sentään on tähän asti voitu laskea vettä, mutta nyt jo muutaman kerran tytöt ovat paleltuneet sinne, kun kesken kylvyn on vesi mennyt kylmäksi. Suomalaisesta saunasta tuttu tapa kaataa napolla vettä päälleen toimii täällä talvella huonosti, koska kylppäri on kylmä kuin jääkaappi, eikä siellä tarkene ilman runsasta kuumaa kylpyä tai suihkua. Kaasulämmitintä sinne ei saa vetää, koska tila on liian pieni ja sinne voisi pökertyä, ja sähkölämmitintä taas en uskalla märkään tilaan viedä. Vedenlämmitin toimii luullakseni muuten hyvin, mutta toisinaan veden paine on liian alhainen aktivoimaan kaasuliekkiä suureksi, ja silloin vesi ei tietenkään lämpene. Niinpä huokailen täällä kerta toisensa jälkeen näiden meidän kylppäreiden kanssa. Vaihtaisin kaikki kolme milloin vain yhteen lämpimään ja toimivaan!

Viereisessä kuvassa on vedenlämmittimemme. Se on liitetty putkistoon siten, että vesi kulkee suoraan sen läpi, ja siitä menee letku kaasupulloon, joka tietenkin huonolla tuurilla tyhjenee juuri silloin, kun seisot suihkussa shampoot päässä... Kaikista hanoistamme tulee lämmintä vettä ainoastaan silloin, kun lämmitin laitetaan päälle, eikä sitä tietenkään sytytetä esimerkiksi tiskaamista tai käsien pesua varten, vaan ainoastaan suihkua varten. Sytyttäminen on työlästä: toisella kädellä painetaan valkoista nappia ja toisella painellaan tikulla pientä mustaa koloa noin 100-200 kertaa, kunnes syttyy (eikä ole yhtään liioiteltu luku, vaan laskettu on painallukset moneen kertaan!). Suihkun jälkeen on muistettava sammuttaa laite ja sulkea kaasupullo; olisi hyvin vaarallista nukahtaa kaasuhana päällä. Musta väri keskellä olevan kolon ympärillä johtuu palosta, joka syttyi tuohon ensimmäisenä käyttöpäivänä. Olimme juuri muuttaneet ja laite oli vasta asennettu, ja satuin olemaan yksin pikkutyttöjen kanssa kotona, kun isot lieskat alkoivat lyödä laitteesta, ja minä tietenkin panikoin aika lailla, kun palo ei kaasupullon sulkemisesta huolimatta sammunut. Onneksi mitään syttyvää ei ollut lähellä ja pian palo sitten sammui itsestään, kun pitkästä letkusta loppui kaasu, mutta kokemus oli kyllä aika pelottava tällaiselle kaasun käyttöön tottumattomalle.

Auton takia ei tarvitse enää huokailla, sillä se on nyt korjattu ja katsastettu, vaivaiset kuusi kuukautta myöhässä! Nyt en toivottavasti enää jää harva se kerta tien päälle keittävän jäähdyttimen kanssa, vaikka mistäpä sitä täkäläisistä korjaamoista tietää... saattoihan ne tukkia sen siivilän vaikka purukumilla. Kuitenkin lamput palavat, ikkunat avautuvat, pakoputki vetää ja ilmastoinnin termostaattikin kuulemma toimii taas... mahtavaa!

Meni vain piiiiiiiiiiitkästi enemmän euroja korjaukseen kuin olin toivonut. Veronpalautusrahoilla olin haaveillut hankkivani uuden toimivan koneen, jolla voisin huoletta näpytellä tätä blogia ja tehdä kaikkea muutakin kivaa, mutta se nyt jäi tältä erää haaveeksi. Mitäpä tuosta, ei maailma siihen kaadu, eikä näiltä näkymin tämä blogikaan!

Jatkaisin listaa, mutta tässä alkaa kohta itsekin masentua, joten vaihdanpa toiseen aiheeseen: Mistä on syytä olla onnellinen? Minä olen ainakin hurjan onnellinen, ettei minun tarvitse roikkua tikkaissa ilman turvaköysiä ja ansaita leipääni kerrostalojen kiviseiniä pesemällä, kuten tuo ukko tuolla:

Kissajuttu

Joku sanoi joskus, että kissatkin oppivat temppuja. Olen eri mieltä, tai ainakin olin eri mieltä. Tarkemmin asiaan perehdyttyäni olen havainnut, että kissat kyllä voivat oppia, mutta ovat yleensä niin jääräpäisiä, etteivät ne halua oppia mitään sellaista, mitä niiden omistaja mielellään niiden haluaisi oppivan, mutta koko joukon muita ei-niin-omistajaa-miellyttäviä temppuja ne kyllä ajan myötä haalivat akrobaattiseen repertuaariinsa. Nämä meidän kissamme ovat elämäni ensimmäiset kissat, ja kyllä ne ovat opettaneetkin paljon näistä viehkeistä eläimistä, joita ennen pidin niin kovin tylsinä. Kyläpaikoissa kun oli kissoja, niin eipä niitä juuri nähnyt eikä niistä tuntunut olevan seuraa, toisin kuin koirista, jotka tapasivat tulla jo ovelle innokkaasti tervehtimään vieraita. 

Vastoin entisiä harhaluulojani kissat ovat äärimmäisen uteliaita ja seurallisia otuksia. Ainakin meillä ne ovat aina tapahtumien keskipisteessä ja työntävät kuononsa, tassunsa tai koko kroppansa juuri siihen mitä juuri olen tekemässä. Ne tunkevat itsensä kauppakassiin, pyykkikoriin, pyykkikoneeseen, kaappiin, kattilaan, tai aivan minne tahansa minkä äärellä juuri tapahtuu jotakin. Niiden uteliaisuus saa ne jopa änkeämään sellaisiin kylmiin ja kosteisiin paikkoihin, joita ne muuten inhoavat, kuten jääkaappiin, pakastimeen tai kylpyammeeseen. Ne asettuvat mukavasti lepäämään näppäimistön päälle, kun olen tietokoneella, tai kirjan päälle, kun olen lukemassa. Pääasia, että kissa on ensimmäisenä, päällimmäisenä, tiellä, aina kaiken huomion keskipisteessä!

Kissat hyppivät tunnetusti pöydillä, eivätkä vain silloin, kun emäntä on poissa, vaan myös ja ennen kaikkea silloin, kun emäntä on paikalla. Silloinhan sitä vasta tapahtuukin pöydällä kaikkea mielenkiintoista, mitä ei lattiatasosta näe! Emännän surkuhupaisat kasvatusyritykset kiljumisineen, luutinen ja suihkepulloineen olivat jo alun alkaen tuomitut epäonnistumaan, mutta kissoilta meni melkoisesti aikaa ja vaivannäköä saada emäntäkin tajuamaan se. Kun emäntä sitten vihdoin oppi, ettei kissan kunnianarvolle kerta kaikkiaan sovi pelkkä alatasoissa oleilu, niin hän alkoikin uuden yhtä epätoivoisen yrityksen saada kissat tajuamaan ero ihmisten ja kissojen ravinnon välillä.

Kissat ja keittiö sopivat huonosti yhteen. Kissankarvat ruoassa eivät ole mitenkään mukava mauste, eikä kissan käpälöimä tai nuoleskelema ruoka herätä kissan käymälätavat tuntevissa ihmisissä minkäänlaista ruokahalua. Se on meillä suoraan sanottuna: kissa koskee ruokaan -> ruoka menee roskiin. Vahtiminen on vaikeaa, kun mitään ei voi hetkeksikään jättää pöydälle ilman valvontaa. Toissapäivänä nostin ruokapöytään lautasellisen kanankoipia ja käännyin vielä hetkeksi työtason ääreen viimeistelemään salaattia, niin jo alkoi kuulua murinaa selän takaa, kun kolli oli käynyt nappaamassa pöydältä kanankoiven, jota sitten kiivaasti puolusti toiselta. Lihan suhteen vielä ymmärrän, että kissoilla on vaistomainen tarve käydä siihen käsiksi, mutta nämä meidän kissat kyllä riepottavat leikeissään mielellään sellaistakin ruokaa, jota eivät ikinä söisi, kuten leipää. Jos leipäpussi jää niiden ulottuville, niin se on aivan varma, että pussi on kohta rikki revittynä pöydän alla ja leivät levitettynä pitkin lattiaa.

Vielä jokin aika sitten tapasin valmistaa maitojauheesta maitoa aina samaan kannuun. Sattumalta kirjava kissamme hoksasi asian, ja sen jälkeen ei tuota kannuakaan voinut jättää valvomatta pöydälle. Kissa oppi kaatamaan sen tarkoituksella, ja voi niitä litroja maitoa, jotka valuivat pitkin pöytiä ja lattioita, ennenkuin me ihmiset opimme pitämään maidostamme parempaa huolta! Nykyisin kun häärään keittiössä ja pitää hetkeksi poistua, niin on joko varmistettava, että kissat ovat poissa maisemista tai seuraavat minua tai minun on nostettava kaikki ruoat jonnekin piiloon. Yleinen nopea piilopaikka on iso uunimme, johon lautasia saa helposti piiloon. Tämä samainen katti on kätevä muissakin asioissa, se osaa mm. hypätä ovenkahvaan ja avata ovia. Uusimpana temppuna se on oppinut avaamaan kattilan kannen: se tönii ja liikuttelee kattilaa kaasuhellan ritilällä niin kauan, kunnes saa kattilan hieman kallelleen ja kannen liikahtamaan ja siitä on sitten helppo tassulla nostaa koko kansi sivuun. Kerran se tätä yrittäessään sai koko kattilan sisältöineen päivineen tippumaan lattialle! Nykyisin pitää siis nostaa kattilatkin uuniin piiloon, elleivät ne ole niin polttavan kuumia, etteivät kissat pysty niihin koskemaan.

Eivät nämä kissat nälkäänsä leipäpusseja revi ja kattiloita availe, vaan se on niiden yleinen tapa huvittaa itseään ja saada aikansa kulumaan. Sisäkissoilla kun virikkeistä on aina pula. Niiden oma sapuska on aina pakastimessa, ja rutiininomaisesti haen sieltä joka aamu pussin, jonka sisällön kumoan kissojen omalle lautaselle ja laitan sulatusohjelmalle mikroaaltouuniin. Tämä on päivän kohokohta! Silloin istutaan toinen mikron päällä ja toinen vieressä (tästä tapellaan) ja vahditaan tarkasti minuuttien kulumista. Sulatusohjelma tietysti kestää, ja voi sitä ilmettä, kun pitkän odottamisen jälkeen laite vihdoin piippaa! Toimistoni tuolilta on suora näköyhteys mikrolle ja siellä ne kaksi silmäparia tapittavat odottavaisina suuntaani, koska eivät itse, ainakaan vielä :), ole oppineet avaamaan mikron luukkua.

Yritin tässä yksi päivä kuvata kasvamaan lähteneitä vihanneskrassin ituja ja se oli kissoista taas hurjan hauskaa. Ensin yksi työnsi kuononsa kuvaan. Sitten toinen pyyhälsi ohi ja sain kuvan hännän raosta. Lopuksi kun ajattelin onnistuvani, niin eiköhän tämä edellinen vielä peruuttanut kuvaan mukaan mottona: ei kuvaa ilman kissaa!

Keittiössä tänään

Oikeastaan vasta tänään mielessäni realisoitui mitä tarkoittaa elää viidellä dinaarilla päivässä. Yksi kun menee välttämättömiin taskurahoihin, niin ruokakauppaan ja kaikkeen muuhun jää neljä dinaaria. Tänään ostoslistaani kuuluivat:

- munat 30kpl. Niitä on oltava aina ja niitä myös kuluu meillä paljon, koska ne ovat ainoa edullinen ja todella täyttävä ja ravitseva ruoka aamuisin ja iltaisin, kun muuta ei ole. Nyt ilahduin vielä alhaisesta 2 dinaarin hinnasta. Munat myydään aina 30 kappaleen kennoissa, ja jos niitä aikoisi ostaa pienemmän määrän irtomunina, niin hinta olisi kappaletta kohti suurempi ja vain tuurilla saisi kaikki ehjänä kotiin, koska ne annetaan kaupasta mukaan tavallisessa pienessä muovipussissa ilman mitään suojaavaa kennoa.
- härkäpapuja 1 tölkki. Härkäpavut eli foul on maukas arabialainen aamu- tai iltapala, josta meidän lapsemme pitävät hyvin paljon. Päädyin tähän valintaan tänään lähinnä saadakseni eilisestä jääneet persiljan tähteet hyötykäyttöön.
- appelsiineja. Koska kouluviikko päättyi tänään, halusin ilahduttaa kaupassa mukana olleita lapsia ja he saivat valita hedelmätiskiltä mitä hedelmiä ostettaisiin. Niin mukaan lähti neljä appelsiinia, kullekin yksi kappale.
- munakoiso. Loppurahan käytin yhteen munakoisoon, josta voisin tehdä mutabbalia, munakoisopyreetä.

Tämän päivän ruokasaalis 4 dinaarilla.

Kissakin siinä ihmetteli ostoksia ja sai tassunsa kuvaan. Meillä on kaksi kissaa ja ne ovat molemmat aina ensimmäisenä tutkimassa kauppakasseja, vaikka niissä ei koskaan mitään kissaa kiinnostavaa olekaan, tai siis ainakaan minun mielestäni ei kissaa pitäisi kiinnostaa, mutta kenties ne ovat itse eri mieltä. Mistäpä minä niiden aivoituksista tiedän... ainakin ne ovat silmiinpistävän uteliaita otuksia.

Pääruoaksi keittelin tänään okraa tomaattikastikkeessa. Sitä kun on edelleen pakastimessa ja tänään sattui sopivasti teini olemaan kaverin luona kyläilemässä, niin ei tarvinnut kuunnella hänen purnaustaan pahasta ruoasta. Minusta okra on aivan mielettömän hyvää ruokaa, mutta teen sitä todella harvoin, koska on kurja kokata sellaista, josta toiset eivät pidä. Perheen pienin myöskin sitkeästi poimii "pahat kasvikset" pois lautaseltaan, mutta sain houkuteltua hänet nielaisemaan edes yhden pikkuruisen okranpalan. En periaatteesta koskaan pakota lapsia syömään mitään, mutta yritän saada heidät edes maistamaan, jotta he tietäisivät miltä heidän inhokkinsa oikeasti maistuu. Pelkkä näkö ja haju kun ei aina kerro miltä jokin maistuu.

Okrat kiehumassa tomaattikastikkeessa.

Tavallisesti tuohon kuuluisi mukaan jauhelihaa, mutta tein tällä kertaa pelkän kasvisversion, ja tämä kastikehan sitten tarjoillaan riisin kera. Syyrialaiset maustavat bamjen korianterilla, mutta jordanialaiset eivät. Koska olen oppinut näitä arabialaisia ruokia syyrialaissyntyiseltä anopiltani, kuuluisi minunkin okrakastikkeeseeni korianteria, mutta valitettavasti unohdin ostaa sitä kaupassa käydessäni, joten tänään söimme jordanialaista versiota. Suomessa tuoreet yrtit ovat kalliita, mutta täällä perusyrtit persilja, korianteri ja minttu ovat todella halpoja, iso nippu vain n. 0,20€. Niiden käyttöä minun tulisi nyt varmaankin lisätä, koska ne ovat erittäin vitamiinipitoisia ja auttaisivat osaltaan pitämään ruokavaliomme terveellisempänä.

Illemmalla sitten aloin valmistamaan  mutabbalia munakoisosta. Nostettuani pehmeän munakoison uunista jäähtymään, kissa ei voinut taas pitää kuonoaan siitä erossa, vaan nuuhki ja ihmetteli höyryävää kummallisen hajuista möhkälettä matkan päästä luullen sitä kai joksikin eläväksi. Tassullaan se sitä arasti tökki kuin yrittäen saada outoa oliota liikkeelle, mutta lähti sitten kiiruusti käpälämäkeen, kun siirsin "oliota" hieman lähemmäksi.