Keskiviikkona kesä loppui

Tiistain ja keskiviikon välisen yön hytisin kylmästä. Vasta jonkin aikaa unessa täristyäni heräsin ja tajusin, että minähän palelen. Outoa tähän aikaan vuodesta. Edellisyönä vielä hikoilin kuumuuden vuoksi. Nousin, hain lisäpeiton ja peittelin lapsetkin.

Aamulla olin epätavallisen väsynyt enkä herännyt kellon soittoon. Lapset nousivat ennen minua ja tulivat herättämään, että pitäisi lähteä kouluun. Isovelikään ei jaksanut nousta, vaan ilmoitti, että voi huonosti ja jää tänään kotiin. Voi kauhistus sentään, sillä pienten kouluun meno taksilla on riippunut isoveljen seurasta, joten mitenkäs nyt, jos hän ei lähdekään? Kello oli sen verran paljon, ettei kävellen enää ehtisi millään, eikä minulla olisi ollut varaa viedä itse tyttöjä taksilla kouluun ja palata taksilla vielä takaisinkin. Toinen jalkani on lisäksi niin kipeä aamuisin, että kävely koululta takaisin olisi tiennyt loppupäiväksi pelkkää makoilua ja jalan lepuutusta.

Yllättävä ratkaisu ongelmaan löytyi sitten kaihtimia avatessani: ulkona oli kauhea tuuli ja kaatosade! Mars mars, takaisin sänkyyn... täällä ei onneksi joka säällä tarvitse kouluun lähteä. Ihan toisin kuin Suomessa. Jos sataa lunta tai kadut lainehtivat vedestä tai on paksusti sumua tai muuta vastaavaa, niin silloin ihan virallisesti ilmoitetaan, ettei ole koulua lainkaan tai se alkaa esim. tunnin myöhässä. Sellaisinakin päivinä, kun koulua virallisesti olisi, mutta sää on silti huono, eivät monetkaan lapset lähde kouluun ja silloin on aika turha sinne omiaankaan laittaa. Opettajat näet eivät viitsi opettaa vajaalle luokalle ja niiden harvojen kouluun saakka vaivautuneiden oppilaiden kohtalona on vain istua tylsänä koko päivä ja odottaa kotiinpääsyä. Aiemmin laitoin lapset tunnollisesti kouluun aina, kun sitä virallisesti oli, mutta olen viisastunut ja kotoutunut sen verran maan tavoille, etten enää kiusaa lapsiani sellaisella, vaan annan heidän jäädä kotiin.

Sade loppui, mutta muuten oli koko päivän kylmä. Puin sukat jalkaan ja pitkähihaisen paidan päälle. Näinkö yhtäkkiä tuli syksy ja kylmyys? Aamiaiseksi keitin mannapuuroa, mutta tytöt hakivat lisäksi alakerran kaupasta nuudelikeittoa omilla taskurahoillaan. Itselläni kun oli enää se 0,95JD, niin en saanut sillä kuin leipää ostettua. Onneksi ei tarvinnut maksaa taksia kouluun, niin oli vara siihen leipään. Muussa tapauksessa olisin tehnyt itse leipää, joten älkää nyt lukijat kovin huolestuko - emme me nälkää näe, vaan ainoastaan ruoan yksipuolisuus tökkii välillä kovasti.

Päivälliseksi keitin riisiä siitä säkistä, jonka eilen ostin. Piti olla parboiled, mutta en tiedä mitä oikeasti oli, sillä riisiä oli erittäin vaikea keittää. Samalla kun osa siitä alkoi jo aivan puuroutua kattilassa, oli joukossa vielä ihan kovia jyviä. Lisäsin keitinveteen kanaliemikuutioita ja tomaattipyreetä, niin ainakin ihan maistuvaa siitä tuli. En tehnyt varsinaista kastiketta, vaan paistoin pannussa yhden sipulin ja purkin tonnikalaa (joka vielä oli jäljellä ystäväni lahjoituserästä) ja lisäsin sen riisiin. Lopputulos oli tämän näköinen:

Iltapäivällä innostuin järjestelemään tietokoneelle talletettuja valokuvia ja videoita ja tekemään niistä varmuuskopioita eri laitteille. Näin digikautenahan niitä tulee valtavia määriä ja niiden perkaamisessa on loppujen lopuksi aika paljon työtä. Itse kun pidän siitä, että kuvat ovat järjestyksessä, huonot ja turhat poistettuina, sekä asiallisesti nimettyinä,  jotta varsinkin videoiden kohdalla voisi jo nimestä päätellä mitä se pitää sisällään. Työn ohessa kuuntelin musiikkia youtubesta ja totesin, että saisipa kernaasti useamminkin kuunnella. En tiedä miksi, mutta en kuuntele nykyisin musiikkia juuri koskaan, eikä se ole hyvä asia, sillä musiikilla on aivan uskomaton terapeuttinen vaikutus ihmismieleen.

Illalla jouduin kohtaamaan raadollisen totuuden elämäntilanteestamme: Mitä sitten, kun ei ole enää mitään leivän väliin laitettavaa? Olin niin tuudittautunut ajatukseen, että aina voin keittää riisiä, maitokastiketta, mannapuuroa, paistaa lättyjä tai leipoa leipää niistä tarvikkeista, joita minulla tähän saakka on aina ollut varastossa, että olin aivan unohtanut päivän aikana miettiä lapsille jostain sopivat evästarpeet. Eihän puuroa voi ottaa kouluun evääksi. Olin ärtynyt itseeni ja pahoillani lasten puolesta, kun ei ollut kuin paljaat leivät pakata eväsrasiaan. Ensimmäistä kertaa koskaan lapseni joutuisivat kouluun repussa pelkkää vettä ja leipää - ikäänkuin koulussa ei olisi vankilan tuntua jo muutenkin tarpeeksi! Lasten mentyä nukkumaan tukistin itseäni ja päätin, että jotain on tehtävä, mutta mitä?

Tiistain jälkeen ei dinaariakaan

Tiistaina olisi ollut tiedossa jotain kivaa: suomalaisnaisten kahvikutsut. Näitä aamupäiväkahveja on pidetty enemmän tai vähemmän säännöllisesti koko sen ajan mitä olen täällä asunut, mutta nyt olisi ollut pitkän kesätauon jälkeen ensimmäiset kutsut. Suomi-koulu ja nämä suomikahvit ovat lähes ainoa sosiaalinen elämäni täällä ja siksi hyvin tärkeitä minulle. En kuitenkaan päässyt lähtemään, koska ei ollut kyytiä, ja vaikka kyyti olisikin järjestynyt, niin minulla oli tiedossa muuta - ei todellakaan niin miellyttävää - ohjelmaa.

Toissaviikonloppuna Jordaniassa vietettiin, kuten maailmanlaajuisesti kaikkien muslimien keskuudessa, eid al-adhaa, uhrijuhlaa suuren pyhiinvaelluksen päätyttyä. Silloin tapana on pukeutua uusiin vaatteisiin, syödä tavallista paremmin ja käydä sukulaisten luona kylässä. Juhlan alussa menin nostamaan pankkiautomaatista mieheni lähettämää rahaa, jolla oli tarkoitus suoda lapsille hieman juhlan tuntua, mutta kuinka kävikään? Hups, pankkiautomaatista ei tullutkaan rahaa ulos, vaikka tililtä se kyllä meni! Sain jostain kaavittua sen verran, että pystyin antamaan lapsille juhlarahan, jonka merkitys täällä on suurinpiirtein sama kuin joululahjojen Suomessa (eli pakko on, olipa varaa tai ei), mutta muuten elettiin paistetuilla kananmunilla sen juhlan yli. Ensimmäinen vieras tosin toi tuliaisiksi suklaakonvehteja, joita sitten saimme mukavasti tarjoilla seuraaville vieraille, eikä tarvinnut ainakaan sen puolesta hävetä.

Kun automaatti nielaisee rahat, ne palautuvat tavallisesti takaisin tilille, jolta ne oli otettu. Meidän tapauksessamme näin ei käynyt, sillä käytössäni olevalle Master Cardin prepaid-kortille ei rahoja voi palauttaa, vaan kortin myöntäneen saksalaisen pankin mukaan ainoa keino saada rahat takaisin on saada ne automaatin omistavalta pankilta suoraan käteen. Pankin konttorilla saimme kuitenkin viileän vastaanoton eikä ongelmaamme otettu todesta. Rahat kuulemma palautuisivat viikon sisällä takaisin saksalaiselle tilille ja meidän pitäisi vain kärsivällisesti odottaa, vaikka tiesimme, ettei se ole mahdollista.

Nyt tiistaina viikko oli kulunut käynnistämme pankissa ja tarkoitus oli mennä sinne uudelleen vaatimaan kipeästi tarvitsemiani rahoja takaisin. Kyytini ja asiamieheni ei kuitenkaan päässytkään tulemaan, ja niin pankkireissukin peruuntui siltä päivältä. En kuitenkaan ollut turhaan jäänyt kaffeilta pois, sillä yksi lapsista jäi sairastumisen vuoksi pois koulusta, joten sen vuoksi minun olisi joka tapauksessa pitänyt viettää se päivä kotona.

Koko päivän mietin saamaamme huonoa kohtelua pankissa ja sitä kuinka pystyisin hillitsemään kiukkuni, kun sinne seuraavan kerran menemme. Epäilin, ettemme saisi rahoja koskaan takaisin. Kyse on vain 150 dinaarista (n. 200€), mutta meille se on iso raha. Päivän töistä ei oikein tullut mitään eikä ruoaksikaan ollut tarjota lapsille muuta kuin kananmunia, koska jopa riisi ja tomaatit olivat loppuneet. Aterian ja päiväkahvien jälkeen lähdin pojan kanssa asioille. Otan hänet mielelläni mukaan tulkiksi, kantajaksi ja myöskin ihan vain siksi, että edes joskus kävisimme yhdessä jossain. Teinin kanssa ei sitä yhdessäoloa enää tulee niin itsestäänselvästi kuin pienempien kanssa. Kävellessä tulee rupateltua kaikenlaista ja se on mukavaa. Tytöt puolestaan saivat jäädä keskenään kotiin; he pärjäävät jo hyvin, ellen ole kauan poissa.

Kävimme maksamassa puhelinlaskun, joka tälläkin kertaa oli tavallista suurempi, koska laskuun tuli maksua kahdelta eri kuukaudelta. Samalla selvisi, mistä edelliskerran tavallista suurempi lasku johtui. Maksoin siis 42JD, minkä jälkeen lompakooni jäi 8,25JD. Aamulla en ollut antanut lapsille lainkaan rahaa mukaan kouluun, vaan he maksoivat taksin ja sämpylänsä omista säästöistään. Paluumatkalla puhelinlaitokselta, joka onneksi on meiltä vain pienen kävelymatkan päässä, kävimme kaupassa. Vähästä rahasta huolimatta olin päättänyt viimein hankkia kumikäsineet, jotta saisimme siivottua kloriitilla homeet pois makuuhuoneestani. Pähkäilin sitten kaupassa hyllyn ääressä pitkään ottaisinko Viledan laatukäsineet hintaan 2,25 vai halvemman tuntemattoman merkin hintaan 1,25. Päättelin kolme kertaa paksumpien viledoiden varmasti kestävän koko talven yli, kun taas toiset saattaisivat särkyä jo ensi käytössä, joten ilman muuta kannattavampaa oli ottaa ne kalliimmat. Vaikka niihin menikin dinaari enemmän, nyyh. Ostin vielä säkin halvinta riisiä ja pussin maitojauhetta. Ostosten jälkeen rahaa jäi 0,95JD.

Illalla paistoin ison kasan räiskäleitä. Ne ovat idioottivarma keino saada lapset iloisiksi! Ei muutenkaan ollut kuin pari munaa jäljellä, niin lättytaikinassa sain ne huomattavasti energiapitoisempaan muotoon kuin jos olisin paistanut ne sellaisenaan pannussa. Arvatkaapa ovatko rasva ja sokeri nousseet meillä tärkeiksi lisiksi ruokavaliossa? Entisenä sokerikammoisena olen alkanut lisäämään sokeria jopa omaan teeheni, koska siitäkin saa hiukan lisää energiaa, joka pitää nälkää kauemmin poissa, ja saahan makea mielenkin paremmaksi. Paistoin lätyt öljyssä, koska voita ei ollut, ja söimme ne sellaisenaan ilman lisukkeita, mutta voin silti vakuuttaa, että hyvää oli! Kaikki meni, koko kahden litran taikina, paitsi kaksi viimeistä kappaletta, jotka säästin tytöille evääksi seuraavaa koulupäivää varten, kun ei ollut enää mitään mitä olisi leivän väliin laittanut.

Miten meni maanantai?

Maanantai näytti kovin samanlaiselta kuin sunnuntai. Useimmat päiväni näyttävät samanlaisilta, mutta se ei niin kovin haittaa, koska pidän aina samanlaisina toistuvista rutiineista. Kaipaan niihin poikkeuksia vain harvoin.

Lapset lähtivät kouluun ja minä nautin aamukahvini. Aamiaiseksi paistoin munan, jonka kääräisin pitaleivän väliin. Sitten siivosin ja latasin pyykkikoneen iltapäivää varten. En kuitenkaan käynnistänyt sitä, koska jäin odottamaan lapsen koulusta mukanaan tuomaa pyykkiä. Jordanialaislapsilla on koulupuvut, jotka ovat hyvää tekoa ja kestävät viikon käytön ilman pesua, mutta vanhimman lapseni yksityiskoulussa on erilaiset vaatteet ja onhan selvää, ettei murrosikään ehtinyt enää voi kahta päivää kauempaa samaa paitaa päälleen laittaa. Siinäkin kun taitaa jo olla yksi päivä liikaa. Hyvä ratkaisu olisi hankkia koulupaitoja useampia ja niin on aikomus ollutkin, mutta ei vain ole koskaan ollut sen verran ylimääräistä. Niinpä suvaitsevainen pesuohjelmani mukautuu yhden koulupaidan erityisvaatimuksiin.

Jordanialaistytön koulupuku

Puolen päivän lähestyessä oli mietittävä mitä laittaisi ruoaksi koulusta nälkäisinä palaaville lapsille. Kuten monesti tässä blogissa todettu, en voi laittaa ruokaa mielihalujen mukaan, vaan sen mukaan mitä kaapista löytyy tai mihin varat juuri sillä hetkellä riittävät. Reseptikirjan mukaan en ole laittanut ruokaa pitkiin aikoihin (ellei sitä alun perin peruskoulun keittokirjasta oppimaani tonnikalakastiketta lasketa mukaan), vaan sovellan jatkuvasti erilaisia patoja, keittoja tai kastikkeita riisille kulloinkin saatavilla olevista aineksista. Maanantaina vuorossa oli tomaattikeitto, koska jääkaapissa oli noin kilon verran sairaita tomaatteja, joita ei oikein muuhun voinut käyttää. Perinteisesti kevyet kasviskeitot ovat meillä olleet iltaruokaa, mutta sain hieman tukevuutta keittoon lisäämällä siihen pieneksi katkottua spagettia, jota oli vielä 300g paketti kaapissa. Keitto oli hyvää ja teki kauppansa.

Ruoan jälkeen oli vuorossa lepoa, leikkiä ja läksyjä. Kaupassa ei käyty eikä muutenkaan ulkona. Mitäpä siellä tekisi? Ilmasto ja ympäristö eivät houkuttele esimerkiksi kävelylle. Kaupunginosassamme on yksi leikkipuisto, mutta sen verran kaukana meiltä, etteivät lapset jaksaisi sieltä ainakaan takaisin enää kävellä. Suomessa olimme paljon ulkona ja vaikka asuimme suurimman osan aikaa kerrostaloasunnossa, niin silti lapset saivat leikkiä pitkät päivät ulkona, koska talon takana oli iso leikkipuisto, tien toisella puolella toinen ja kävelymatkan päässä vielä kolmaskin. Eikä ole leikkipuistojakaan pakko olla, vaan pelkät nurmialueet, puistikot, metsiköt ja pellon reunat kelpaavat mainiosti leikkeihin. Meillä täällä on katujen ja talojen lisäksi vain hiekkaa, kiviä ja roskaa ja joko liian kuuma (päivällä) tai liian pimeä (illalla). Lapset ikävöivät aluksi kovasti Suomea ja ulkoleikkejä, mutta nyt he ovat taas tottuneet olemaan sisällä. He katsovat (liian) paljon televisiota ja pelaavat ruudun ääressä, mutta kyllä he onneksi keksivät muutakin tekemistä ja touhuavat milloin minkäkin luovan projektin ääressä. Meillä on onneksi iso asunto ja yksi 45 neliön kalustamaton huone, joten siellä on tilaa jopa huristella potkulaudalla ja pelata jalkapalloa... onneksi Jordaniassa ei ole tapana valittaa naapurista kuuluvasta metelistä. ;)

Salonkimme toimii lasten leikkitilana. Kuva on ajalta ennen muuttoa,
mutta huone on edelleen lähes yhtä tyhjä.

Iltapalaksi söimme munakasta ja joimme teetä. Tytöt osaavat nämä jo itse tehdä ja tarjoilivat äidillekin. Olen toki mukana valvomassa kaasuhellan käyttöä, mutta muuten lapsista on mukava osata tehdä itsenäisesti ihan "oikeita" asioita. Rahaa kului päivän aikana ainoastaan koulussa käymiseen saman verran kuin eilenkin eli 1,95JD.

Kaupunginosamme leikkipuisto.

Sunnuntain suunnitelmat

Tämä kuluva viikko on ollut haastava. Samaan tapaan kuin monet muutkin jo kuluneet viikot, mutta vielä asteen verran enemmän. Olen odottanut inspiraatiota johonkin positiiviseen kirjoitettavaan, mutta sitä yhä odotellessa ajattelin kertoa teille päiväkirjan muodossa kuinka haasteellinen arkemme sujuu.

Täällä viikko alkaa sunnuntaina. Koska perjantai on muslimeille pyhäpäivä, sijoittuu viikonloppu perjantaille ja lauantaille, paitsi kristityllä vähemmistöllä, joka pitää vapaata perjantaina ja sunnuntaina.

Sunnuntaiaamuisin lapsille nouseminen on vaikeaa, mutta itselleni se on yksi viikon parhaista aamuista. Myönnän nauttivani siitä, kun viikonlopun lojumisen jälkeen lapset lähtevät kouluun ja saan alkaa suunnittelemaan uutta viikkoa uudella innolla. Varsinaisesta suunnittelusta ei näissä oloissa kuitenkaan voida puhua, sillä minulla ei ole ohjelmaa, jota suunnitella, vaan ennemmin kyse on vain tavallista innokkaammasta tarttumisesta arkisiin tehtäviin kotona.

Tytöt valmistavat itse omat eväänsä kouluun ja laittavat ne valmiiksi jääkaappiin jo edellisiltana. Pojan kanssa tein aikoinaan sen virheen, että tein hänelle ensimmäisillä luokilla eväät valmiiksi ja sitä palvelua sain sitten jatkaa aina kahdeksanteen luokkaan saakka, kunnes kotoa mukaan otetut eväät vaihtuivat eväsrahaan. Ekaluokkalainenkin kun osaisi oikeasti ne eväänsä itse valmistaa. Olen yrittänut pitää siitä kiinni, että koulueväät olisivat mieluisat eli että leivän välissä olisi sellaistakin, mitä muuten ei ole vara syödä, mutta tänä sunnuntaina lapsille oli vain arabialaista arkileipää, jonka väliin siveltiin hieman paksua jogurttia, labanea. Juomaksi he ottavat mukaan vettä.

Lapset lähtivät noin kymmentä vaille kahdeksan tien poskeen taksia odottelemaan. Täällä taksia ei tilata soittamalla kuten Suomessa, vaan niitä ajelee koko ajan pitkin katuja ja sieltä pitää bongata vapaa taksi kättä heilauttamalla niinkuin vanhoissa elokuvissa. Joskus saa heti, joskus saa odottaa kauankin ja joillakin kadunpätkillä ei vain kerta kaikkiaan ole mitään toivoakaan saada, vaan on ensin käveltävä sinne missä niitä ajelee. Me onneksi asumme sellaisen kadun varressa, jossa taksin saa melkein heti. Automme on ollut Suomesta paluusta saakka rikki enkä voi vaatia lapsia kävelemään vajaan kahden kilometrin koulumatkaa varhain aamulla ensinnäkään siksi etteivät he siihen ole tottuneet ja toisaalta siksi, että matka ilman jalankulkuväyliä on oikeasti aamuruuhkassa vaarallinen.

Lasten lähdettyä join ensin aamukahvini ja luin uutiset Iltalehden nettisivuilta. Uutiset saavat minut yleensä hyvälle tuulelle - niin koomisia ne useimmiten ovat - ellei mitään liian traagista ole tapahtunut. Aamiaiseksi paistoin itselleni tomaattia pannussa, sillä lapset olivat ennen lähtöään syöneet viimeiset kananmunat. Sitten aloitin päivän kotityöt ja totesin, että pyykkikoneessa on jotain vikaa. Se ei ottanut eikä päästänyt vettä. Meillä tehtiin viikonloppuna keittiöremonttia vesiongelmien takia ja pelkäsin sen vaikuttaneen jotenkin pesukoneeseen. No, vettä kannulla koneeseen ja päästö puhdistusluukun kautta, niin sain ainakin sillä kertaa pyykit pestyä, mutta oli siinä hommaa. Kuitenkin vähemmän kuin jos olisi käsin alkanut pesemään.

Suunnittelisin mielelläni koko viikon ruoka- ja ostoslistan, mutta nykyisissä oloissa en voi, vaan ruoan suhteen mennään päivä kerrallaan. Mitä siis ruoaksi tänään? Edellispäivänä olin saanut ystävältä monta purkkia tonnikalaa lahjaksi, joten ilman muuta tiedossa oli spagettia ja tonnikalakastiketta, lasten lempiruokaa. Laskin rahani: 59,45JD. Melkein kaksikymppiä ruokaan, koska loput piti varata puhelinlaskua varten. Ostin alakerran ruokakaupasta (tai oikeammin laitoin pojan asialle heti koulusta tulon jälkeen):

- halpaspagettia 300g 2kpl   0,60JD (0,80€)
- munia 30kpl   3,20JD (4,30€)
- labanea n. 500g   1,50JD (2,00€)
- lisäksi koulupäivän hinnaksi takseineen ja taskurahoineen tuli 1,95JD (2,60€)

Tomaattipyreetä ja mausteita oli kotona, samoin kuin huonoja tomaatteja, joita soseuttamalla sain aikaan makoisan kastikkeen. Lapset tulivat koulusta kävellen, sillä koulujen suunnalla ei yleensä kulje takseja. Isoveli pääsee nykyisin onneksi samaan aikaan kuin pikkusiskot ja koulutkin ovat vierekkäin, niin matka sujuu yhdessä turvallisemmin ja painavat reputkin voi välillä antaa isoveljen olalle. Ruoka maistui hyvin ja jälleen oli yhdestä päivästä selvitty.

Spagettia ja tonnikalakastiketta. Lasten lempiruokaa.

Aterian jälkeen seurasi ensin lepoa ja leikkiä ja sitten katsottiin koulukirjoja. En minä niistä mitään ymmärrä, mutta teeskentelen ymmärtäväni edes sen verran, että missä milloinkin mennään. Se on yhtä tuskaa. Isompi lukee, mutta väittää ettei ymmärrä lukemaansa. Ei myöskään ymmärrä mitä opettaja puhuu. Hmm, asialle pitäisi tehdä jotain, mutta mitä? Pienempi ei edes lue, vaikka on jo toisella luokalla. Minulla on paljon kritisoitavaa koulun suhteen, kun vertaan sitä virheellisesti suomalaiseen, mutta tietenkin myös minulla äitinä on vastuuni, jota luullakseni olen laiminlyönyt. Lappu muistitauluun: Opeta lapset lukemaan arabiaa!

Olen välillä aika epätoivoinen näiden kanssa. Miten auttaa lapsia, kun ei itsekään ymmärrä?

Illan mittaan lelut lastenhuoneesta siirtyivät pitkin asunnon nurkkia. Siis ihan kirjaimellisesti nurkkiin, sillä leikkinä on rakennella barbeille koteja sekalaisista tavaroista ja näitä koteja on sitten kymmenkunta kaikissa sopivissa paikoissa. Niiden raivaaminen ennen nukkumaan menoa ei ole aivan pikkujuttu, mutta se on välttämättä tehtävä, sillä muuten koko kotimme olisi parissa päivässä aivan kaaoksessa. Mielestäni kaikkein vaikeinta lapsiperheessä on saada koti pysymään siistinä ja yhä edelleen kamppailen sen kanssa, vaikka edistystä on huomattavasti pikkulapsiaikoihin verrattuna.

Iltapalaksi meillä oli munia ja labanea. Labaneh on paksua jogurttia, jota täkäläiset syövät lähes päivittäin. Se syödään kastamalla siihen arabialaista leipää tai vaihtoehtoisesti sitä voidaan sivellä leivälle, joka sitten kääritään rullalle. Ajatuksena tietenkin on, että labanen lisäksi on tarjolla muutakin, mutta me olimme onnellisia, kun meillä oli edes sitä labanea munien lisäksi. Tomaateistakaan ei ollut paljaaltaan syötäväksi, koska ne olivat niin huonoja. Kaikki tulivat kylläisiksi ja seuraavankin päivän eväsleipien väliin riitti labanea.

Torakat valtaavat kotini!

Aivan kuin ei elämässä olisi tarpeeksi haastetta muutenkin, ovat viheliäiset pikkuötökät tekemässä siitä entistäkin haastavampaa. Torakoita meillä on tosin ollut aina (siis koko tässä asunnossa asumisen ajan), mutta ongelma pysyi kurissa, koska meillä oli asiansa niin hyvin osaavat torakkakissat. Ei yhtäkään ötökkää tarvinnut niiden aikana itse listiä. Nyt kun kissat ovat poissa, hyppivät torakat pöydillä.

Tähän kuuluisi nyt kuva torakasta, mutta se saa vielä odottaa. Niitä ei ole helppo kuvata, paitsi kuolleina, mutta silloin ne käpertyvät kasaan eivätkä näytä enää samalta. Olen itse ollut melko sietokykyinen niiden suhteen, mutta tänään ensimmäistä kertaa yksi yllätti minut "toimistossani" ja käveli jalkaani pitkin. Tunsin kuinka jokin kutitti paljasta säärtä ja ajattelin muurahaisen siellä taas kiipeilevän, kuten aina, mutta sydän hyppäsi melkein nieluun saakka, kun näinkin harmittoman muurahaisen sijasta pitkäviiksisen jättiläistorakan kiipeämässä säärtäni pitkin. Kirkaisin ja ravistin inhottavan elukan pois. Se jäi säntäilemään pitkin työpöytääni, ja minä nousin tuolilleni seisomaan ja huusin poikaani apuun, sillä torakka tukki tieni ulos pienestä toimistokopperostani. Torakan kävely ihollani oli yhtä karmaiseva kokemus kuin se, kun kerran hörppäsin kahvin mukana ison karvaisen kärpäsen, jonka vielä kielelläni painoin kitalakeen tunnustellakseni mitä kummaa siellä suussa oikein on. Molemmista jäi pitkäksi aikaa todella inhottava olo, jota yritin turhaan sylkeä/ravistella pois.

Tänä syksynä olemme bonganneet suunnilleen yhden torakan päivässä, mutta tänään laskimme kaikkien aikojen ennätyksen: viisi kappaletta samana päivänä! Arvatkaapa onko niitä mukava jahdata ja tappaa? Kengällä niitä on vaikea saada tapetuksi ennenkuin livahtavat jonnekin koloon piiloon. On siinä sitten mukava istuskella huoneessa, kun tietää, että kaapin takana on iso torakka piilossa. Kissat ne jaksoivat istua ja odottaa kärsivällisesti kaapin vieressä niin kauan, kunnes torakka uskaltautui pois (siihen meni joskus tunteja) ja sitten ne tekivät siitä selvää jälkeä. Eivät kuitenkaan syöneet niitä, vaan minun tehtäväkseni jäi raatojen siivoaminen pois. Yksi lapsistani on aivan erityisen herkkä torakoiden suhteen ja tänään hän sai suorastaan hysteerisen kohtauksen, kun niitä oli niin paljon ja valitettavasti minun reaktioni sen yhden suhteen järkytti häntä vielä lisää. Hän on koko päivän anellut, että muuttaisimme pois jonnekin missä torakoita ei ole, vaikka Suomeen. Sanoin, että Suomessa on hyttysiä, jotka pistävät ja imevät verta, toisin kuin torakat, jotka sinänsä eivät tee ihmisille mitään, mutta hän oli sitä mieltä, että hyttyset ovat paljon kivempia kuin torakat.

Ostin pakon edessä hyönteismyrkkyä, jolla torakat ja muutkin ötökät voi yksinkertaisesti suihkuttaa hengiltä. Se tehoaa hyvin ja on paljon siistimpi käyttää kuin kengällä listiminen, mutta epäilyttää tietenkin millaisia seurauksia meille ihmisille on altistua monta kertaa päivässä sellaiselle myrkylle. Olemme myös yrittäneet löytää ja tukkia kaikki kolot, joista niitä pääsee sisään. Niitä tulee jonkin verran mm. avoimista ikkunoista, mutta pääasiallinen reitti on keittiön putkiston kautta. Teippasimme jo aikaa sitten kaikki kaapiston takaseinässä olevat kolot, mutta nyt vasta löysimme yhtä pakenevaa torakkaa seuratessamme hyvin vaikeassa paikassa piilossa olevan ja hankalasti tukittavan reiän, josta ne helposti kulkevat sisään ja ulos.

Viime kesänä torakkaongelma moninkertaistui, kun alakerrassa tehtiin ravintolaremonttia, ja tänään huomasin, että siellä on taas remontti menossa. Vaikka tiedämme syyn ongelmaan ja tiedämme sen taas helpottavan, kun remontti loppuu ja torakat saavat rauhassa majoittua sinne ravintolan tiloihin (yäk), niin silti on olo käynyt kotona tosi tukalaksi, kun koko ajan pitää varoa minne kulkee ja mihin koskee. Pojan käsivartta pitkin juoksi torakka, kun hän tarttui kahvipurkkiin, ja nyt tietenkin muistamme tapauksen joka kerta, kun tartumme siihen purkkiin. Säikymme joka hipaisua ja liikettä. Äsken nousin sängystä käydäkseni vielä wc:ssä ja melkein astuin yhden lattialla vilistävän torakan päälle. Palattuani vuoteeseeni en pystynyt enää nukkumaan, kun mietin voisivatko ne yöllä tulla sänkyynkin.

Niin pieniä, mutta silti saavat ison ihmisen aivan suunniltaan.

Päivitys jo julkaistuun tekstiin:

Torakkastressistä johtuen valvoin pitkälle yöhön ja kirjoitin yllä olevan tekstin. Juuri kun aioin vihdoin käydä pitkäkseni olohuoneen lattialla olevalle patjalle (makuuhuoneessani sataa näet edelleen vettä katon läpi ja haisee homeelle), näin torakan kiiruhtavan lattian poikki kohti lastenhuonetta. Sinne se ei missään tapauksessa saa ehtiä, joten kiireessä kenkää päälle, kun en ehtinyt myrkkypulloa noutaa. Tuli inho olo. Jo kuudes tapaus tälle vuorokaudelle eikä tosiaankaan enää huvita nukkua patjalla lattialla, kun se vipelsi juuri siitä patjan ohi. Menin sitten keittiöön ja huomasin jo seitsemännen torakan paikoillaan kaapin vieressä. Noudin nopeasti myrkkypullon, mutta palattuani takaisin oli elukka jo kadonnut - todennäköisesti sinne kaapin alle. Kaappi sijaitsee aivan toimistokoppini vieressä, joten eipä huomenaamulla huvita sielläkään enää istua.

Sitten näin jotain kummaa vaaleaa mönkimässä kaapiston takaa, juuri sieltä missä se torakoiden tuloreitti on. Kas vain, albiino! Suihkutin kuoliaaksi ja ihmettelin, kun en moista yksilöä ole ennen nähnyt. Siinä ihmetellessäni kuului lautaskaapista rapinaa. Avasin oven suihkepullo valmiina ja yllätin pahaa-aavistamattoman torakan, joka kiipeili pitkin kaapin seinää. Sen jälkeen alkoi jo kutittaa joka paikassa ja tuli sellainen olo, että torakat todellakin ovat valtaamassa kotiamme!  Vilkuilen koko ajan ympärilleni ja pudotin kuvia ottaessani jopa kännykän lattialle, kun sen suojakotelon hihna vähän heilahti ja luulin sitä torakaksi. Apua, jos tämä huomenna jatkuu, en voi lasten kanssa täällä enää olla, koska olo on jo itselläkin tosi säikky, niin se porukan herkin ei sitten tule tästä selviämään ollenkaan.

Tällaiselta ne näyttävät kuolleena.

Erikoisen värinen torakka.

Päivän jumppana dinaarin venytystä

Olen muutaman päivän vältellyt sitä mikä olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten. Pitäisi näet jälleen laskea rahoja ja laatia jonkinlainen budjetti. Uskokaa tai älkää, mutta siivoankin mieluummin ;) Mielestäni koko kotini on yhtäkkiä aivan kauhean likainen ja olen pessyt seiniä, ovia, kaappeja, huonekaluja, petivaatteita, verhoja, ja vaikka mitä missä olen vähänkään tahroja ja pölyä nähnyt. Kun likaa kertyy pikkuhiljaa siinä silmien alla, ei siihen niin kiinnitä huomiota, mutta kun on hetken ollut poissa, niin jopas paistavat kaikki sormenjäljet ovissa ja pölykerrokset koriste-esineissä silmään heti, kun sisään astuu. Onneksi ei ole juuri vieraita käynyt, niin olen saanut rauhassa siivoskella. Suursiivous on mielestäni mukavaa puuhaa, mutta päivittäinen arkisiivous ei niinkään.

En voi enää käyttää moppaamista tekosyynä välttääkseni välttämättömän rahatilanteen selvitystä. Palasin Suomesta hieman taskurahaa mukanani, mutta siitäkin vähästä jouduin lentokentällä turhaan pulittamaan neljäkymppiä viisumista, jota en oikeasti tarvitse, koska minulla maassa pysyvästi asuvana on tietenkin oleskelulupa. Viisumimaksun jälkeen käteen jäi tasan 50 dinaaria (noin 65€). Koko raha olisi tarvittu tyhjien ruokakaappien täyttämiseen, mutta meidän oli pakko ladata ensimmäisenä saldoa kännykkään, jotta pystyimme hoitamaan tärkeitä yhteyksiä. Poissaollessamme kiinteä puhelin- ja internetliittymä oli katkaistu, mutta sen hoitaminen oli jätettävä myöhemmäksi. Talossa ei ollut minkäänlaisia pesuaineita ja lattialuutunikin olivat mystisesti kadonneet, joten sisällytin ostoslistaan heti astianpesuaineen, pyykinpesuaineen ja lattiapyyhkeen. Näin 15 dinaaria katosi heti muualle ja ruokaa varten jäi vain 35 dinaaria. Kyllähän sillä jotain ostaa, mutta ongelma onkin siinä, että kuinka pitkäksi aikaa?

Elokuun aikana sain vielä 120 dinaaria ja maksoin heti puhelinlaskun 39JD. Sekin on normaalisti vain 31JD/kk (hintaan sisältyy rajaton määrä puheluita ja langatonta nettiä), mutta nyt siihen tuli jokin lisämaksu, jonka perusteluita en ymmärtänyt. Lapsille annoin kaikkiaan 20JD taskurahoja. Vanhin kun tapaili pitkän poissaolon jälkeen kavereitaan lähes joka päivä ja aina siihen se dinaari tai pari ainakin kuluu, kun pitää taksilla ajaa ja jotain juotavaa ostaa. Vitosen annoin bensarahaa meitä löytöeläinkotiin kuskanneelle tutulle ja jonkun lantin maksoin vielä shampoosta ja saippuasta. 75JD käytin kaikkiaan noiden päivien aikana ruokaan eli noin yhden dinaarin henkeä kohden päivässä. Lapset ikävöivät kovasti takaisin Suomeen syömään!

Nippu sähkölaskuja odotti pöydällä maksamattomina. Vanhin niistä maaliskuulta. Kotijoukoille oli kesän aikana lähetetty rahaa ja annettu tehtäväksi maksaa se, mutta he olivatkin omin päin päättäneet maksaa sen sijasta pari pienempää laskua. Seurauksena oli, että viime tiistaina meiltä katkaistiin sähköt. Pelkäsin jo, että menee useampi päivä niiden palauttamiseen, mutta onneksi saimme ne samana päivänä takaisin. Piti vain maksaa monta laskua kerralla, kaikkiaan 70JD. Olen tämän syyskuun aikana saanut 250 dinaaria ja siitä on mennyt tuon sähkön lisäksi pari kymppiä erilaisiin koulutarvikkeisiin, vitonen yhteen synttärilahjaan, kympin verran taskurahoihin, taloustarvikkeisiin ja kyytiin Suomi-kouluun sekä 45 ruokaan. Jäljellä on 78 dinaaria ja nyt pääsemmekin itse asiaan eli siihen kuinka tämä ruhtinaallinen summa saadaan riittämään seuraavaan rahapäivään saakka.

Ensin pitäisi tietää milloin se seuraava rahapäivä on. Minä en tiedä. En koskaan tiedä. Toimeentuloa vaikeuttaa suuresti se, kun ei ikinä tiedä milloin ja kuinka paljon rahaa on tulossa. Se on itse asiassa vielä vaikeampaa kuin se, että rahaa on vähän. Vaikka olisi pienet tulot, olkoon sitten palkka tai eläke tai jokin muu tulo, mutta se tulee säännöllisesti joka kuukausi aina samansuuruisena summana, niin silloin pystyy helposti laskemaan ja mitoittamaan menot sen mukaan. Nyt voin vain arvuutella montako päivää rahojeni on riitettävä ja koska 250 on sen verran kuin keskimäärin olen tämän vuoden aikana kuukaudessa saanut, niin veikkaan, että kaksi viikkoa pitäisi sillä vielä elää.

Menot jakautuvat seuraavasti:
- Taskuraha kouluun lapsille 1,30 x 10 päivää = 13,00
- Saldo kännykkään 9,50 (pojalle; omaani en ladannut viime kuussa enkä lataa nytkään)
- Kaasupullo 8,00 (toivottavasti hinta ei ole noussut tässä välillä)
- Kouluhousut 12,00 (pakko hankkia, harmillista kyllä)
- Muihin odottamattomiin menoihin puoli dinaaria päivässä eli 7,00
- Jäljelle jää ruokaan 28,50 eli 2 dinaaria päivässä

Vaikuttaa jopa omasta mielestäni aivan mahdottomalta! Helpotusta tuo kuitenkin ajatus, että saankin ehkä lisää rahaa nopeammin. Voi toisaalta olla, että vasta myöhemmin. Sitä ei koskaan tiedä. Koskaan ei myöskään tiedä mitä yllättäviä menoja kohdalle sattuu. Joku voi sairastua tai koulu voi haluta jotain... ai niin, vanhimmalle pitäisi ostaa kolme uutta kirjaa, mutta me emme tietenkään osta, vaan kopioimme ne kirjakaupassa. Sekin maksaa vähintään 5JD per kirja. Voih, miten senkin nyt sisällytän budjettiin... kännykkä jääköön lataamatta, niin se yhdessä muihin menoihin tarkoitetun rahan kanssa saattaa riittää kirjoihin. Sitten ei vain jää dinaariakaan mihinkään muuhun.

Samalla kun kärvistelen näin pienten rahojen kanssa on käsieni läpi kulkenut suuri summa rahaa. Kouluun maksoimme viime vuoden maksusta loppuerän 1000 dinaaria. Nyt alkava vuosi maksaa hintataulukon mukaan mahtavat 5000 dinaaria eli tämän hetken kurssin mukaan noin 6500€! Me saamme siitä alennusta, mutta silti summa on toivottoman suuri. Pienemmät lapsemme käyvät onneksi maksutonta julkista koulua, mutta vanhimman on käytävä tätä englanninkielistä yksityiskoulua, johon hänet laitoimme silloin, kun muutimme Jordaniaan. Silloin kun vielä oli rahaa ja tulevaisuus näytti ruusuiselta.

Parin päivän päästä on vuokran maksun aika. Sekin lähes tonni kolmelta kuukaudelta. En vielä tiedä miten onnistuu. Kuulin juuri, että vuokraisäntämme on kuollut, ja sekin saattaa aiheuttaa hankaluuksia meille, jos uusi omistaja haluaakin myydä asunnon tai korottaa vuokraa. Haluaisinkin kyllä pienempään ja edullisempaan asuntoon, mutta en tiedä löytyneekö sellaista. Sen pitää kuitenkin olla kävelymatkan päässä lasten kouluilta, joten hakualue on aika rajallinen.  

Valoa tunnelin päässä alkaa kuitenkin kajastaa, sillä tämä on luultavasti viimeinen vuosi näissä oloissa. Yritän vielä pinnistää jostain kärsivällisyyttä sen verran, vaikka helppoa se ei ole. Minun ja lasten näkökulmasta meillä ei oikein ole muita vaihtoehtoja kuin kestää tätä tilannetta, mutta kokonaisuutena katsottuna emme ole sillä tavalla kurjassa asemassa kuin monet muut ihmiset Jordaniassa ja muissa köyhissä maissa. Meillä on sentään EU-kansalaisuudet ja aina (ainakin teoreettinen) mahdollisuus muuttaa takaisin Eurooppaan.

Miksi kirjoitan rahasta?

Kauheasta kotiinpaluusta on kulunut aika lailla tasan neljä viikkoa ja elämä on tässä välillä asettunut tuttuihin uomiinsa. Yksi uomista on tietenkin ainainen rahapula. Harkitsin jo aiheen hylkäämistä blogistani, sillä blogini lukijakunnassa on enenevässä määrin henkilökohtaisesti tuttuja ihmisiä, mutta päätin silti jatkaa seuraavista syistä.

Ensinnäkin elämäntilanteeni ja siihen johtaneet tapahtumat ovat aika epätavallisia, ja minä en halua niiden vain lipuvan ohi ja painuvan unohduksiin, vaan haluan nimenomaan, että mahdollisimman moni niistä tietäisi. Se on minun tapani reagoida tilanteeseen ja vastata siihen. Se on harmiton tapa muihin mahdollisiin tapoihin verrattuna. Sanotaan, ettei kannata loukata kirjailijaa, sillä kirjailija voi murhata sinut seuraavassa kirjassaan... ihan ilman minkäänlaisia jälkiseuraamuksia. En ole kirjailija, mutta mielestäni kirjoittaminen on silti oivallinen keino käsitellä sellaisiakin asioita, joita ei muilla tavoilla voi käsitellä. Kirjoitan vain elämästäni ja arjestani; se yksin kertokoon lukijoille sen mitä se kertoo.

Toiseksi kirjoittamisesta on minulle aivan konkreettista hyötyä, sillä se ehkäisee masentumista tyhjän jääkaapin ja tyhjän rahapussin äärellä. On hauska miettiä mitä blogiin kirjoittaisi ja keskittää kurjuuden sijasta huomionsa pärjäämiseen. Budjetin ja ruokalistan suunnittelu saavat aivan uuden ulottuvuuden, kun muutkin niitä lukevat ja kommentoivat. Blogini lukijoiden rohkaisevat kommentit ja yksityisviestit ovat myös jo yksin riittävä syy jatkaa kirjoittamista.

Kolmanneksi mielestäni on enemmän kuin tarpeellista, että joku kirjoittaa siitä millaista on elää vähävaraisena. Köyhyys on häpeällistä ja vain harva haluaa tuoda sitä julki, mutta ymmärtääkseni köyhien määrä Euroopassakin on kasvamaan päin. Hyvätuloisen tai sanotaanko riittävästi toimeentulevan voi olla vaikea eläytyä todella huonotuloisen asemaan eikä pelkkien pyöreiden summien, joilla joidenkin on kuukaudessa pärjättävä, heittäminen ilmaan vielä kerro mitään siitä millaista on käytännössä elää kyseisellä summalla. Menen blogissani pintaa syvemmälle ja annan lukijoideni seurata budjetin laadintaa ja käytännön elämää sen varassa. Tavoite ei edelleenkään ole valittaa kuinka kurjasti asiat ovat tai kuinka sen, tämän tai tuon tahon tulisi antaa enemmän rahaa käyttööni, vaan pyrin ennemmin tuomaan yksinkertaisesti esille millaista on elää todella vähillä varoilla, millaisia haasteita se tuo tullessaan ja miten kaikesta huolimatta elämästä voi silti nauttia. Kaikki hyvinvointi ei ole aineellista alkuperää.