Kissajuttu

Joku sanoi joskus, että kissatkin oppivat temppuja. Olen eri mieltä, tai ainakin olin eri mieltä. Tarkemmin asiaan perehdyttyäni olen havainnut, että kissat kyllä voivat oppia, mutta ovat yleensä niin jääräpäisiä, etteivät ne halua oppia mitään sellaista, mitä niiden omistaja mielellään niiden haluaisi oppivan, mutta koko joukon muita ei-niin-omistajaa-miellyttäviä temppuja ne kyllä ajan myötä haalivat akrobaattiseen repertuaariinsa. Nämä meidän kissamme ovat elämäni ensimmäiset kissat, ja kyllä ne ovat opettaneetkin paljon näistä viehkeistä eläimistä, joita ennen pidin niin kovin tylsinä. Kyläpaikoissa kun oli kissoja, niin eipä niitä juuri nähnyt eikä niistä tuntunut olevan seuraa, toisin kuin koirista, jotka tapasivat tulla jo ovelle innokkaasti tervehtimään vieraita. 

Vastoin entisiä harhaluulojani kissat ovat äärimmäisen uteliaita ja seurallisia otuksia. Ainakin meillä ne ovat aina tapahtumien keskipisteessä ja työntävät kuononsa, tassunsa tai koko kroppansa juuri siihen mitä juuri olen tekemässä. Ne tunkevat itsensä kauppakassiin, pyykkikoriin, pyykkikoneeseen, kaappiin, kattilaan, tai aivan minne tahansa minkä äärellä juuri tapahtuu jotakin. Niiden uteliaisuus saa ne jopa änkeämään sellaisiin kylmiin ja kosteisiin paikkoihin, joita ne muuten inhoavat, kuten jääkaappiin, pakastimeen tai kylpyammeeseen. Ne asettuvat mukavasti lepäämään näppäimistön päälle, kun olen tietokoneella, tai kirjan päälle, kun olen lukemassa. Pääasia, että kissa on ensimmäisenä, päällimmäisenä, tiellä, aina kaiken huomion keskipisteessä!

Kissat hyppivät tunnetusti pöydillä, eivätkä vain silloin, kun emäntä on poissa, vaan myös ja ennen kaikkea silloin, kun emäntä on paikalla. Silloinhan sitä vasta tapahtuukin pöydällä kaikkea mielenkiintoista, mitä ei lattiatasosta näe! Emännän surkuhupaisat kasvatusyritykset kiljumisineen, luutinen ja suihkepulloineen olivat jo alun alkaen tuomitut epäonnistumaan, mutta kissoilta meni melkoisesti aikaa ja vaivannäköä saada emäntäkin tajuamaan se. Kun emäntä sitten vihdoin oppi, ettei kissan kunnianarvolle kerta kaikkiaan sovi pelkkä alatasoissa oleilu, niin hän alkoikin uuden yhtä epätoivoisen yrityksen saada kissat tajuamaan ero ihmisten ja kissojen ravinnon välillä.

Kissat ja keittiö sopivat huonosti yhteen. Kissankarvat ruoassa eivät ole mitenkään mukava mauste, eikä kissan käpälöimä tai nuoleskelema ruoka herätä kissan käymälätavat tuntevissa ihmisissä minkäänlaista ruokahalua. Se on meillä suoraan sanottuna: kissa koskee ruokaan -> ruoka menee roskiin. Vahtiminen on vaikeaa, kun mitään ei voi hetkeksikään jättää pöydälle ilman valvontaa. Toissapäivänä nostin ruokapöytään lautasellisen kanankoipia ja käännyin vielä hetkeksi työtason ääreen viimeistelemään salaattia, niin jo alkoi kuulua murinaa selän takaa, kun kolli oli käynyt nappaamassa pöydältä kanankoiven, jota sitten kiivaasti puolusti toiselta. Lihan suhteen vielä ymmärrän, että kissoilla on vaistomainen tarve käydä siihen käsiksi, mutta nämä meidän kissat kyllä riepottavat leikeissään mielellään sellaistakin ruokaa, jota eivät ikinä söisi, kuten leipää. Jos leipäpussi jää niiden ulottuville, niin se on aivan varma, että pussi on kohta rikki revittynä pöydän alla ja leivät levitettynä pitkin lattiaa.

Vielä jokin aika sitten tapasin valmistaa maitojauheesta maitoa aina samaan kannuun. Sattumalta kirjava kissamme hoksasi asian, ja sen jälkeen ei tuota kannuakaan voinut jättää valvomatta pöydälle. Kissa oppi kaatamaan sen tarkoituksella, ja voi niitä litroja maitoa, jotka valuivat pitkin pöytiä ja lattioita, ennenkuin me ihmiset opimme pitämään maidostamme parempaa huolta! Nykyisin kun häärään keittiössä ja pitää hetkeksi poistua, niin on joko varmistettava, että kissat ovat poissa maisemista tai seuraavat minua tai minun on nostettava kaikki ruoat jonnekin piiloon. Yleinen nopea piilopaikka on iso uunimme, johon lautasia saa helposti piiloon. Tämä samainen katti on kätevä muissakin asioissa, se osaa mm. hypätä ovenkahvaan ja avata ovia. Uusimpana temppuna se on oppinut avaamaan kattilan kannen: se tönii ja liikuttelee kattilaa kaasuhellan ritilällä niin kauan, kunnes saa kattilan hieman kallelleen ja kannen liikahtamaan ja siitä on sitten helppo tassulla nostaa koko kansi sivuun. Kerran se tätä yrittäessään sai koko kattilan sisältöineen päivineen tippumaan lattialle! Nykyisin pitää siis nostaa kattilatkin uuniin piiloon, elleivät ne ole niin polttavan kuumia, etteivät kissat pysty niihin koskemaan.

Eivät nämä kissat nälkäänsä leipäpusseja revi ja kattiloita availe, vaan se on niiden yleinen tapa huvittaa itseään ja saada aikansa kulumaan. Sisäkissoilla kun virikkeistä on aina pula. Niiden oma sapuska on aina pakastimessa, ja rutiininomaisesti haen sieltä joka aamu pussin, jonka sisällön kumoan kissojen omalle lautaselle ja laitan sulatusohjelmalle mikroaaltouuniin. Tämä on päivän kohokohta! Silloin istutaan toinen mikron päällä ja toinen vieressä (tästä tapellaan) ja vahditaan tarkasti minuuttien kulumista. Sulatusohjelma tietysti kestää, ja voi sitä ilmettä, kun pitkän odottamisen jälkeen laite vihdoin piippaa! Toimistoni tuolilta on suora näköyhteys mikrolle ja siellä ne kaksi silmäparia tapittavat odottavaisina suuntaani, koska eivät itse, ainakaan vielä :), ole oppineet avaamaan mikron luukkua.

Yritin tässä yksi päivä kuvata kasvamaan lähteneitä vihanneskrassin ituja ja se oli kissoista taas hurjan hauskaa. Ensin yksi työnsi kuononsa kuvaan. Sitten toinen pyyhälsi ohi ja sain kuvan hännän raosta. Lopuksi kun ajattelin onnistuvani, niin eiköhän tämä edellinen vielä peruuttanut kuvaan mukaan mottona: ei kuvaa ilman kissaa!