Sunnuntain suunnitelmat

Tämä kuluva viikko on ollut haastava. Samaan tapaan kuin monet muutkin jo kuluneet viikot, mutta vielä asteen verran enemmän. Olen odottanut inspiraatiota johonkin positiiviseen kirjoitettavaan, mutta sitä yhä odotellessa ajattelin kertoa teille päiväkirjan muodossa kuinka haasteellinen arkemme sujuu.

Täällä viikko alkaa sunnuntaina. Koska perjantai on muslimeille pyhäpäivä, sijoittuu viikonloppu perjantaille ja lauantaille, paitsi kristityllä vähemmistöllä, joka pitää vapaata perjantaina ja sunnuntaina.

Sunnuntaiaamuisin lapsille nouseminen on vaikeaa, mutta itselleni se on yksi viikon parhaista aamuista. Myönnän nauttivani siitä, kun viikonlopun lojumisen jälkeen lapset lähtevät kouluun ja saan alkaa suunnittelemaan uutta viikkoa uudella innolla. Varsinaisesta suunnittelusta ei näissä oloissa kuitenkaan voida puhua, sillä minulla ei ole ohjelmaa, jota suunnitella, vaan ennemmin kyse on vain tavallista innokkaammasta tarttumisesta arkisiin tehtäviin kotona.

Tytöt valmistavat itse omat eväänsä kouluun ja laittavat ne valmiiksi jääkaappiin jo edellisiltana. Pojan kanssa tein aikoinaan sen virheen, että tein hänelle ensimmäisillä luokilla eväät valmiiksi ja sitä palvelua sain sitten jatkaa aina kahdeksanteen luokkaan saakka, kunnes kotoa mukaan otetut eväät vaihtuivat eväsrahaan. Ekaluokkalainenkin kun osaisi oikeasti ne eväänsä itse valmistaa. Olen yrittänut pitää siitä kiinni, että koulueväät olisivat mieluisat eli että leivän välissä olisi sellaistakin, mitä muuten ei ole vara syödä, mutta tänä sunnuntaina lapsille oli vain arabialaista arkileipää, jonka väliin siveltiin hieman paksua jogurttia, labanea. Juomaksi he ottavat mukaan vettä.

Lapset lähtivät noin kymmentä vaille kahdeksan tien poskeen taksia odottelemaan. Täällä taksia ei tilata soittamalla kuten Suomessa, vaan niitä ajelee koko ajan pitkin katuja ja sieltä pitää bongata vapaa taksi kättä heilauttamalla niinkuin vanhoissa elokuvissa. Joskus saa heti, joskus saa odottaa kauankin ja joillakin kadunpätkillä ei vain kerta kaikkiaan ole mitään toivoakaan saada, vaan on ensin käveltävä sinne missä niitä ajelee. Me onneksi asumme sellaisen kadun varressa, jossa taksin saa melkein heti. Automme on ollut Suomesta paluusta saakka rikki enkä voi vaatia lapsia kävelemään vajaan kahden kilometrin koulumatkaa varhain aamulla ensinnäkään siksi etteivät he siihen ole tottuneet ja toisaalta siksi, että matka ilman jalankulkuväyliä on oikeasti aamuruuhkassa vaarallinen.

Lasten lähdettyä join ensin aamukahvini ja luin uutiset Iltalehden nettisivuilta. Uutiset saavat minut yleensä hyvälle tuulelle - niin koomisia ne useimmiten ovat - ellei mitään liian traagista ole tapahtunut. Aamiaiseksi paistoin itselleni tomaattia pannussa, sillä lapset olivat ennen lähtöään syöneet viimeiset kananmunat. Sitten aloitin päivän kotityöt ja totesin, että pyykkikoneessa on jotain vikaa. Se ei ottanut eikä päästänyt vettä. Meillä tehtiin viikonloppuna keittiöremonttia vesiongelmien takia ja pelkäsin sen vaikuttaneen jotenkin pesukoneeseen. No, vettä kannulla koneeseen ja päästö puhdistusluukun kautta, niin sain ainakin sillä kertaa pyykit pestyä, mutta oli siinä hommaa. Kuitenkin vähemmän kuin jos olisi käsin alkanut pesemään.

Suunnittelisin mielelläni koko viikon ruoka- ja ostoslistan, mutta nykyisissä oloissa en voi, vaan ruoan suhteen mennään päivä kerrallaan. Mitä siis ruoaksi tänään? Edellispäivänä olin saanut ystävältä monta purkkia tonnikalaa lahjaksi, joten ilman muuta tiedossa oli spagettia ja tonnikalakastiketta, lasten lempiruokaa. Laskin rahani: 59,45JD. Melkein kaksikymppiä ruokaan, koska loput piti varata puhelinlaskua varten. Ostin alakerran ruokakaupasta (tai oikeammin laitoin pojan asialle heti koulusta tulon jälkeen):

- halpaspagettia 300g 2kpl   0,60JD (0,80€)
- munia 30kpl   3,20JD (4,30€)
- labanea n. 500g   1,50JD (2,00€)
- lisäksi koulupäivän hinnaksi takseineen ja taskurahoineen tuli 1,95JD (2,60€)

Tomaattipyreetä ja mausteita oli kotona, samoin kuin huonoja tomaatteja, joita soseuttamalla sain aikaan makoisan kastikkeen. Lapset tulivat koulusta kävellen, sillä koulujen suunnalla ei yleensä kulje takseja. Isoveli pääsee nykyisin onneksi samaan aikaan kuin pikkusiskot ja koulutkin ovat vierekkäin, niin matka sujuu yhdessä turvallisemmin ja painavat reputkin voi välillä antaa isoveljen olalle. Ruoka maistui hyvin ja jälleen oli yhdestä päivästä selvitty.

Spagettia ja tonnikalakastiketta. Lasten lempiruokaa.

Aterian jälkeen seurasi ensin lepoa ja leikkiä ja sitten katsottiin koulukirjoja. En minä niistä mitään ymmärrä, mutta teeskentelen ymmärtäväni edes sen verran, että missä milloinkin mennään. Se on yhtä tuskaa. Isompi lukee, mutta väittää ettei ymmärrä lukemaansa. Ei myöskään ymmärrä mitä opettaja puhuu. Hmm, asialle pitäisi tehdä jotain, mutta mitä? Pienempi ei edes lue, vaikka on jo toisella luokalla. Minulla on paljon kritisoitavaa koulun suhteen, kun vertaan sitä virheellisesti suomalaiseen, mutta tietenkin myös minulla äitinä on vastuuni, jota luullakseni olen laiminlyönyt. Lappu muistitauluun: Opeta lapset lukemaan arabiaa!

Olen välillä aika epätoivoinen näiden kanssa. Miten auttaa lapsia, kun ei itsekään ymmärrä?

Illan mittaan lelut lastenhuoneesta siirtyivät pitkin asunnon nurkkia. Siis ihan kirjaimellisesti nurkkiin, sillä leikkinä on rakennella barbeille koteja sekalaisista tavaroista ja näitä koteja on sitten kymmenkunta kaikissa sopivissa paikoissa. Niiden raivaaminen ennen nukkumaan menoa ei ole aivan pikkujuttu, mutta se on välttämättä tehtävä, sillä muuten koko kotimme olisi parissa päivässä aivan kaaoksessa. Mielestäni kaikkein vaikeinta lapsiperheessä on saada koti pysymään siistinä ja yhä edelleen kamppailen sen kanssa, vaikka edistystä on huomattavasti pikkulapsiaikoihin verrattuna.

Iltapalaksi meillä oli munia ja labanea. Labaneh on paksua jogurttia, jota täkäläiset syövät lähes päivittäin. Se syödään kastamalla siihen arabialaista leipää tai vaihtoehtoisesti sitä voidaan sivellä leivälle, joka sitten kääritään rullalle. Ajatuksena tietenkin on, että labanen lisäksi on tarjolla muutakin, mutta me olimme onnellisia, kun meillä oli edes sitä labanea munien lisäksi. Tomaateistakaan ei ollut paljaaltaan syötäväksi, koska ne olivat niin huonoja. Kaikki tulivat kylläisiksi ja seuraavankin päivän eväsleipien väliin riitti labanea.

Torakat valtaavat kotini!

Aivan kuin ei elämässä olisi tarpeeksi haastetta muutenkin, ovat viheliäiset pikkuötökät tekemässä siitä entistäkin haastavampaa. Torakoita meillä on tosin ollut aina (siis koko tässä asunnossa asumisen ajan), mutta ongelma pysyi kurissa, koska meillä oli asiansa niin hyvin osaavat torakkakissat. Ei yhtäkään ötökkää tarvinnut niiden aikana itse listiä. Nyt kun kissat ovat poissa, hyppivät torakat pöydillä.

Tähän kuuluisi nyt kuva torakasta, mutta se saa vielä odottaa. Niitä ei ole helppo kuvata, paitsi kuolleina, mutta silloin ne käpertyvät kasaan eivätkä näytä enää samalta. Olen itse ollut melko sietokykyinen niiden suhteen, mutta tänään ensimmäistä kertaa yksi yllätti minut "toimistossani" ja käveli jalkaani pitkin. Tunsin kuinka jokin kutitti paljasta säärtä ja ajattelin muurahaisen siellä taas kiipeilevän, kuten aina, mutta sydän hyppäsi melkein nieluun saakka, kun näinkin harmittoman muurahaisen sijasta pitkäviiksisen jättiläistorakan kiipeämässä säärtäni pitkin. Kirkaisin ja ravistin inhottavan elukan pois. Se jäi säntäilemään pitkin työpöytääni, ja minä nousin tuolilleni seisomaan ja huusin poikaani apuun, sillä torakka tukki tieni ulos pienestä toimistokopperostani. Torakan kävely ihollani oli yhtä karmaiseva kokemus kuin se, kun kerran hörppäsin kahvin mukana ison karvaisen kärpäsen, jonka vielä kielelläni painoin kitalakeen tunnustellakseni mitä kummaa siellä suussa oikein on. Molemmista jäi pitkäksi aikaa todella inhottava olo, jota yritin turhaan sylkeä/ravistella pois.

Tänä syksynä olemme bonganneet suunnilleen yhden torakan päivässä, mutta tänään laskimme kaikkien aikojen ennätyksen: viisi kappaletta samana päivänä! Arvatkaapa onko niitä mukava jahdata ja tappaa? Kengällä niitä on vaikea saada tapetuksi ennenkuin livahtavat jonnekin koloon piiloon. On siinä sitten mukava istuskella huoneessa, kun tietää, että kaapin takana on iso torakka piilossa. Kissat ne jaksoivat istua ja odottaa kärsivällisesti kaapin vieressä niin kauan, kunnes torakka uskaltautui pois (siihen meni joskus tunteja) ja sitten ne tekivät siitä selvää jälkeä. Eivät kuitenkaan syöneet niitä, vaan minun tehtäväkseni jäi raatojen siivoaminen pois. Yksi lapsistani on aivan erityisen herkkä torakoiden suhteen ja tänään hän sai suorastaan hysteerisen kohtauksen, kun niitä oli niin paljon ja valitettavasti minun reaktioni sen yhden suhteen järkytti häntä vielä lisää. Hän on koko päivän anellut, että muuttaisimme pois jonnekin missä torakoita ei ole, vaikka Suomeen. Sanoin, että Suomessa on hyttysiä, jotka pistävät ja imevät verta, toisin kuin torakat, jotka sinänsä eivät tee ihmisille mitään, mutta hän oli sitä mieltä, että hyttyset ovat paljon kivempia kuin torakat.

Ostin pakon edessä hyönteismyrkkyä, jolla torakat ja muutkin ötökät voi yksinkertaisesti suihkuttaa hengiltä. Se tehoaa hyvin ja on paljon siistimpi käyttää kuin kengällä listiminen, mutta epäilyttää tietenkin millaisia seurauksia meille ihmisille on altistua monta kertaa päivässä sellaiselle myrkylle. Olemme myös yrittäneet löytää ja tukkia kaikki kolot, joista niitä pääsee sisään. Niitä tulee jonkin verran mm. avoimista ikkunoista, mutta pääasiallinen reitti on keittiön putkiston kautta. Teippasimme jo aikaa sitten kaikki kaapiston takaseinässä olevat kolot, mutta nyt vasta löysimme yhtä pakenevaa torakkaa seuratessamme hyvin vaikeassa paikassa piilossa olevan ja hankalasti tukittavan reiän, josta ne helposti kulkevat sisään ja ulos.

Viime kesänä torakkaongelma moninkertaistui, kun alakerrassa tehtiin ravintolaremonttia, ja tänään huomasin, että siellä on taas remontti menossa. Vaikka tiedämme syyn ongelmaan ja tiedämme sen taas helpottavan, kun remontti loppuu ja torakat saavat rauhassa majoittua sinne ravintolan tiloihin (yäk), niin silti on olo käynyt kotona tosi tukalaksi, kun koko ajan pitää varoa minne kulkee ja mihin koskee. Pojan käsivartta pitkin juoksi torakka, kun hän tarttui kahvipurkkiin, ja nyt tietenkin muistamme tapauksen joka kerta, kun tartumme siihen purkkiin. Säikymme joka hipaisua ja liikettä. Äsken nousin sängystä käydäkseni vielä wc:ssä ja melkein astuin yhden lattialla vilistävän torakan päälle. Palattuani vuoteeseeni en pystynyt enää nukkumaan, kun mietin voisivatko ne yöllä tulla sänkyynkin.

Niin pieniä, mutta silti saavat ison ihmisen aivan suunniltaan.

Päivitys jo julkaistuun tekstiin:

Torakkastressistä johtuen valvoin pitkälle yöhön ja kirjoitin yllä olevan tekstin. Juuri kun aioin vihdoin käydä pitkäkseni olohuoneen lattialla olevalle patjalle (makuuhuoneessani sataa näet edelleen vettä katon läpi ja haisee homeelle), näin torakan kiiruhtavan lattian poikki kohti lastenhuonetta. Sinne se ei missään tapauksessa saa ehtiä, joten kiireessä kenkää päälle, kun en ehtinyt myrkkypulloa noutaa. Tuli inho olo. Jo kuudes tapaus tälle vuorokaudelle eikä tosiaankaan enää huvita nukkua patjalla lattialla, kun se vipelsi juuri siitä patjan ohi. Menin sitten keittiöön ja huomasin jo seitsemännen torakan paikoillaan kaapin vieressä. Noudin nopeasti myrkkypullon, mutta palattuani takaisin oli elukka jo kadonnut - todennäköisesti sinne kaapin alle. Kaappi sijaitsee aivan toimistokoppini vieressä, joten eipä huomenaamulla huvita sielläkään enää istua.

Sitten näin jotain kummaa vaaleaa mönkimässä kaapiston takaa, juuri sieltä missä se torakoiden tuloreitti on. Kas vain, albiino! Suihkutin kuoliaaksi ja ihmettelin, kun en moista yksilöä ole ennen nähnyt. Siinä ihmetellessäni kuului lautaskaapista rapinaa. Avasin oven suihkepullo valmiina ja yllätin pahaa-aavistamattoman torakan, joka kiipeili pitkin kaapin seinää. Sen jälkeen alkoi jo kutittaa joka paikassa ja tuli sellainen olo, että torakat todellakin ovat valtaamassa kotiamme!  Vilkuilen koko ajan ympärilleni ja pudotin kuvia ottaessani jopa kännykän lattialle, kun sen suojakotelon hihna vähän heilahti ja luulin sitä torakaksi. Apua, jos tämä huomenna jatkuu, en voi lasten kanssa täällä enää olla, koska olo on jo itselläkin tosi säikky, niin se porukan herkin ei sitten tule tästä selviämään ollenkaan.

Tällaiselta ne näyttävät kuolleena.

Erikoisen värinen torakka.

Päivän jumppana dinaarin venytystä

Olen muutaman päivän vältellyt sitä mikä olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten. Pitäisi näet jälleen laskea rahoja ja laatia jonkinlainen budjetti. Uskokaa tai älkää, mutta siivoankin mieluummin ;) Mielestäni koko kotini on yhtäkkiä aivan kauhean likainen ja olen pessyt seiniä, ovia, kaappeja, huonekaluja, petivaatteita, verhoja, ja vaikka mitä missä olen vähänkään tahroja ja pölyä nähnyt. Kun likaa kertyy pikkuhiljaa siinä silmien alla, ei siihen niin kiinnitä huomiota, mutta kun on hetken ollut poissa, niin jopas paistavat kaikki sormenjäljet ovissa ja pölykerrokset koriste-esineissä silmään heti, kun sisään astuu. Onneksi ei ole juuri vieraita käynyt, niin olen saanut rauhassa siivoskella. Suursiivous on mielestäni mukavaa puuhaa, mutta päivittäinen arkisiivous ei niinkään.

En voi enää käyttää moppaamista tekosyynä välttääkseni välttämättömän rahatilanteen selvitystä. Palasin Suomesta hieman taskurahaa mukanani, mutta siitäkin vähästä jouduin lentokentällä turhaan pulittamaan neljäkymppiä viisumista, jota en oikeasti tarvitse, koska minulla maassa pysyvästi asuvana on tietenkin oleskelulupa. Viisumimaksun jälkeen käteen jäi tasan 50 dinaaria (noin 65€). Koko raha olisi tarvittu tyhjien ruokakaappien täyttämiseen, mutta meidän oli pakko ladata ensimmäisenä saldoa kännykkään, jotta pystyimme hoitamaan tärkeitä yhteyksiä. Poissaollessamme kiinteä puhelin- ja internetliittymä oli katkaistu, mutta sen hoitaminen oli jätettävä myöhemmäksi. Talossa ei ollut minkäänlaisia pesuaineita ja lattialuutunikin olivat mystisesti kadonneet, joten sisällytin ostoslistaan heti astianpesuaineen, pyykinpesuaineen ja lattiapyyhkeen. Näin 15 dinaaria katosi heti muualle ja ruokaa varten jäi vain 35 dinaaria. Kyllähän sillä jotain ostaa, mutta ongelma onkin siinä, että kuinka pitkäksi aikaa?

Elokuun aikana sain vielä 120 dinaaria ja maksoin heti puhelinlaskun 39JD. Sekin on normaalisti vain 31JD/kk (hintaan sisältyy rajaton määrä puheluita ja langatonta nettiä), mutta nyt siihen tuli jokin lisämaksu, jonka perusteluita en ymmärtänyt. Lapsille annoin kaikkiaan 20JD taskurahoja. Vanhin kun tapaili pitkän poissaolon jälkeen kavereitaan lähes joka päivä ja aina siihen se dinaari tai pari ainakin kuluu, kun pitää taksilla ajaa ja jotain juotavaa ostaa. Vitosen annoin bensarahaa meitä löytöeläinkotiin kuskanneelle tutulle ja jonkun lantin maksoin vielä shampoosta ja saippuasta. 75JD käytin kaikkiaan noiden päivien aikana ruokaan eli noin yhden dinaarin henkeä kohden päivässä. Lapset ikävöivät kovasti takaisin Suomeen syömään!

Nippu sähkölaskuja odotti pöydällä maksamattomina. Vanhin niistä maaliskuulta. Kotijoukoille oli kesän aikana lähetetty rahaa ja annettu tehtäväksi maksaa se, mutta he olivatkin omin päin päättäneet maksaa sen sijasta pari pienempää laskua. Seurauksena oli, että viime tiistaina meiltä katkaistiin sähköt. Pelkäsin jo, että menee useampi päivä niiden palauttamiseen, mutta onneksi saimme ne samana päivänä takaisin. Piti vain maksaa monta laskua kerralla, kaikkiaan 70JD. Olen tämän syyskuun aikana saanut 250 dinaaria ja siitä on mennyt tuon sähkön lisäksi pari kymppiä erilaisiin koulutarvikkeisiin, vitonen yhteen synttärilahjaan, kympin verran taskurahoihin, taloustarvikkeisiin ja kyytiin Suomi-kouluun sekä 45 ruokaan. Jäljellä on 78 dinaaria ja nyt pääsemmekin itse asiaan eli siihen kuinka tämä ruhtinaallinen summa saadaan riittämään seuraavaan rahapäivään saakka.

Ensin pitäisi tietää milloin se seuraava rahapäivä on. Minä en tiedä. En koskaan tiedä. Toimeentuloa vaikeuttaa suuresti se, kun ei ikinä tiedä milloin ja kuinka paljon rahaa on tulossa. Se on itse asiassa vielä vaikeampaa kuin se, että rahaa on vähän. Vaikka olisi pienet tulot, olkoon sitten palkka tai eläke tai jokin muu tulo, mutta se tulee säännöllisesti joka kuukausi aina samansuuruisena summana, niin silloin pystyy helposti laskemaan ja mitoittamaan menot sen mukaan. Nyt voin vain arvuutella montako päivää rahojeni on riitettävä ja koska 250 on sen verran kuin keskimäärin olen tämän vuoden aikana kuukaudessa saanut, niin veikkaan, että kaksi viikkoa pitäisi sillä vielä elää.

Menot jakautuvat seuraavasti:
- Taskuraha kouluun lapsille 1,30 x 10 päivää = 13,00
- Saldo kännykkään 9,50 (pojalle; omaani en ladannut viime kuussa enkä lataa nytkään)
- Kaasupullo 8,00 (toivottavasti hinta ei ole noussut tässä välillä)
- Kouluhousut 12,00 (pakko hankkia, harmillista kyllä)
- Muihin odottamattomiin menoihin puoli dinaaria päivässä eli 7,00
- Jäljelle jää ruokaan 28,50 eli 2 dinaaria päivässä

Vaikuttaa jopa omasta mielestäni aivan mahdottomalta! Helpotusta tuo kuitenkin ajatus, että saankin ehkä lisää rahaa nopeammin. Voi toisaalta olla, että vasta myöhemmin. Sitä ei koskaan tiedä. Koskaan ei myöskään tiedä mitä yllättäviä menoja kohdalle sattuu. Joku voi sairastua tai koulu voi haluta jotain... ai niin, vanhimmalle pitäisi ostaa kolme uutta kirjaa, mutta me emme tietenkään osta, vaan kopioimme ne kirjakaupassa. Sekin maksaa vähintään 5JD per kirja. Voih, miten senkin nyt sisällytän budjettiin... kännykkä jääköön lataamatta, niin se yhdessä muihin menoihin tarkoitetun rahan kanssa saattaa riittää kirjoihin. Sitten ei vain jää dinaariakaan mihinkään muuhun.

Samalla kun kärvistelen näin pienten rahojen kanssa on käsieni läpi kulkenut suuri summa rahaa. Kouluun maksoimme viime vuoden maksusta loppuerän 1000 dinaaria. Nyt alkava vuosi maksaa hintataulukon mukaan mahtavat 5000 dinaaria eli tämän hetken kurssin mukaan noin 6500€! Me saamme siitä alennusta, mutta silti summa on toivottoman suuri. Pienemmät lapsemme käyvät onneksi maksutonta julkista koulua, mutta vanhimman on käytävä tätä englanninkielistä yksityiskoulua, johon hänet laitoimme silloin, kun muutimme Jordaniaan. Silloin kun vielä oli rahaa ja tulevaisuus näytti ruusuiselta.

Parin päivän päästä on vuokran maksun aika. Sekin lähes tonni kolmelta kuukaudelta. En vielä tiedä miten onnistuu. Kuulin juuri, että vuokraisäntämme on kuollut, ja sekin saattaa aiheuttaa hankaluuksia meille, jos uusi omistaja haluaakin myydä asunnon tai korottaa vuokraa. Haluaisinkin kyllä pienempään ja edullisempaan asuntoon, mutta en tiedä löytyneekö sellaista. Sen pitää kuitenkin olla kävelymatkan päässä lasten kouluilta, joten hakualue on aika rajallinen.  

Valoa tunnelin päässä alkaa kuitenkin kajastaa, sillä tämä on luultavasti viimeinen vuosi näissä oloissa. Yritän vielä pinnistää jostain kärsivällisyyttä sen verran, vaikka helppoa se ei ole. Minun ja lasten näkökulmasta meillä ei oikein ole muita vaihtoehtoja kuin kestää tätä tilannetta, mutta kokonaisuutena katsottuna emme ole sillä tavalla kurjassa asemassa kuin monet muut ihmiset Jordaniassa ja muissa köyhissä maissa. Meillä on sentään EU-kansalaisuudet ja aina (ainakin teoreettinen) mahdollisuus muuttaa takaisin Eurooppaan.

Miksi kirjoitan rahasta?

Kauheasta kotiinpaluusta on kulunut aika lailla tasan neljä viikkoa ja elämä on tässä välillä asettunut tuttuihin uomiinsa. Yksi uomista on tietenkin ainainen rahapula. Harkitsin jo aiheen hylkäämistä blogistani, sillä blogini lukijakunnassa on enenevässä määrin henkilökohtaisesti tuttuja ihmisiä, mutta päätin silti jatkaa seuraavista syistä.

Ensinnäkin elämäntilanteeni ja siihen johtaneet tapahtumat ovat aika epätavallisia, ja minä en halua niiden vain lipuvan ohi ja painuvan unohduksiin, vaan haluan nimenomaan, että mahdollisimman moni niistä tietäisi. Se on minun tapani reagoida tilanteeseen ja vastata siihen. Se on harmiton tapa muihin mahdollisiin tapoihin verrattuna. Sanotaan, ettei kannata loukata kirjailijaa, sillä kirjailija voi murhata sinut seuraavassa kirjassaan... ihan ilman minkäänlaisia jälkiseuraamuksia. En ole kirjailija, mutta mielestäni kirjoittaminen on silti oivallinen keino käsitellä sellaisiakin asioita, joita ei muilla tavoilla voi käsitellä. Kirjoitan vain elämästäni ja arjestani; se yksin kertokoon lukijoille sen mitä se kertoo.

Toiseksi kirjoittamisesta on minulle aivan konkreettista hyötyä, sillä se ehkäisee masentumista tyhjän jääkaapin ja tyhjän rahapussin äärellä. On hauska miettiä mitä blogiin kirjoittaisi ja keskittää kurjuuden sijasta huomionsa pärjäämiseen. Budjetin ja ruokalistan suunnittelu saavat aivan uuden ulottuvuuden, kun muutkin niitä lukevat ja kommentoivat. Blogini lukijoiden rohkaisevat kommentit ja yksityisviestit ovat myös jo yksin riittävä syy jatkaa kirjoittamista.

Kolmanneksi mielestäni on enemmän kuin tarpeellista, että joku kirjoittaa siitä millaista on elää vähävaraisena. Köyhyys on häpeällistä ja vain harva haluaa tuoda sitä julki, mutta ymmärtääkseni köyhien määrä Euroopassakin on kasvamaan päin. Hyvätuloisen tai sanotaanko riittävästi toimeentulevan voi olla vaikea eläytyä todella huonotuloisen asemaan eikä pelkkien pyöreiden summien, joilla joidenkin on kuukaudessa pärjättävä, heittäminen ilmaan vielä kerro mitään siitä millaista on käytännössä elää kyseisellä summalla. Menen blogissani pintaa syvemmälle ja annan lukijoideni seurata budjetin laadintaa ja käytännön elämää sen varassa. Tavoite ei edelleenkään ole valittaa kuinka kurjasti asiat ovat tai kuinka sen, tämän tai tuon tahon tulisi antaa enemmän rahaa käyttööni, vaan pyrin ennemmin tuomaan yksinkertaisesti esille millaista on elää todella vähillä varoilla, millaisia haasteita se tuo tullessaan ja miten kaikesta huolimatta elämästä voi silti nauttia. Kaikki hyvinvointi ei ole aineellista alkuperää.

Kauhea kotiinpaluu

Palasimme pitkältä kesälomalta takaisin kotiin. Tavallisesti se on hieno hetki, jota on loman loppuaikoina jo alkanut odottamaan, sillä oma koti on aina oma koti ja sinne alkaa tulla ikävä, kun on kyllin kauan viipynyt kaukana poissa ja toisten nurkissa majailemassa. Lähdinkin tälle elämäni pisimmälle reissulle sillä mielellä, että saisin kyllikseni ja vielä sen ylikin nauttia kaikesta mitä Suomella on tarjottavanaan ja että lopulta olisin niin kurkkuani myöten täynnä kaikkea, että vain odottaisin milloin pääsen takaisin Jordaniaan, omaan kotiin ja arkisen aherruksen pariin.

Voiko näistä maisemista saada koskaan tarpeekseen?

Erehdyin pahasti. Latasin kyllä täydellä teholla Suomi-akkujani koko loman ajan, mutta ne eivät tulleet lähimainkaan täyteen, vaan aika loppui lopulta kesken ja niin myös kaikki kiva tekeminen, näkeminen ja kokeminen. Oli paha lähteä pois. Tällä kertaa kotiin ei ollutkaan kiva palata.

Saavuimme kotiovelle puoli neljän aikaan yöllä. Jostain syystä Ammaniin lennetään aina yöllä. Astuimme sisälle asuntoon, joka oli tyhjä, kolkko ja pahan hajuinen. Kotivahtimme olivat jo aikaa lähteneet ja jättäneet asunnon oman onnensa nojaan. Kukat olivat kuolleet hoidon puutteessa, muutamia sitkeitä yksilöitä lukuunottamatta. Pahan hajun lähteeksi paljastui vesivahinko makuuhuoneessani. Koska kaikki ikkunat ja ovet olivat olleet tiukasti kiinni eikä ilma ollut päässyt lainkaan vaihtumaan, oli hiljakseen katon läpi tippuva vesi päässyt tekemään lammikon, jonka ympärillä rehotti paksu homeviljelmä. Ainakin siis yksi elollinen oli poissaollessani saanut riittävästi kosteutta ja ravintoa - sniif. Home oli vallannut sänkyni päädyn ja yöpöytäni. Yöpöydän heitin roskiin - haikealla mielellä tosin - mutta sänkyä en voinut. Tarvitsen sitä vielä. Pesusta ja tuuletuksesta huolimatta huoneessa on edelleen sen verran hajua, etten ole pystynyt nukkumaan siellä, vaan bunkkaan olohuoneen sohvalla ikäänkuin olisin lomalla vieläkin...

Puhelin ja internet poikki, laskut maksamatta, auto rikki, lompakossa 11 dinaaria ja jääkaapissa ei valoakaan. Tervetuloa Jordaniaan! Olo oli heti oikein kotoisa. Päätä särki ja seuraavana päivänä iski flunssa, joka ei ole vieläkään hellittänyt eikä myöskään kumma kyllä tarttunut muihin. Yksikseni sairastan ja poden pahaa oloa ja ahdistusta, jolle ei loppua näy.

Näitä ei sitten enää ole... :(

Kaikkein kauheinta kotona oli se, ettei siellä ollut ketään odottamassa meitä. Tiesin kissojen katoamisesta jo monta viikkoa aiemmin, mutta asia konkretisoitui todella vasta, kun astuin eteiseen ja näin sen tyhjyyden omin silmin. Heti silloin neljältä yöllä tein ensimmäisen etsimisyrityksen korttelin ympäri, mutta ihmepä tuo olisi ollut jos ne vielä kuusi viikkoa katoamisensa jälkeen olisivat näiltä kulmilta löytyneet.

Minä en varmuudella tiedä mitä kissoillemme oikein tapahtui. Ihmiset, jotka olivat luvanneet asua meillä ja hoitaa kissoja koko lomamme ajan, olivatkin lähteneet kesken pois emmekä me tienneet siitä. Yhden heistä oli ollut tarkoitus käydä ruokkimassa kissat joka toinen päivä, mutta ilmeisesti väli on ollut sitäkin pidempi. Tarinan mukaan kissat olivat vain itsekseen kadonneet, mutta miten ne voivat noin vain kadota suljetusta asunnosta? Parvekkeelta on sen verran pitkä pudotus alas, etteivät ne ole koskaan meinanneetkaan sieltä hypätä, vaikka ovat asuneet tässä kanssamme jo vuosia. Jos ne sieltä nyt ovat hypänneet, niin niillä on täytynyt olla todellinen hätä!

Hätä niiden puolesta on minullakin. Ihmiset kysyvät kuinka lapset ovat selvinneet kissojen menetyksestä, mutta meillä taisi käydä nyt niin, että lapset kyllä selviävät, mutta äiti ei. Toinen kissoistamme, kirjava äitikissa Lucy, on ollut minulle hyvin rakas, mutta silti olen itsekin yllättynyt kuinka syvää surua ja ahdistusta koen sen menetyksen vuoksi. Kissa oli minulle todella läheinen. Se oli läsnä kaikessa mitä tein, tuli luokse kun kutsuttiin, nukkui vieressäni peiton alla, silitti tassullaan poskeani ja vastasi kun sille puhuttiin. Se oli todella sydämellinen ja ihmisrakas, aina rohkeasti paikalla myös vieraisiin tutustumassa. Kuitenkin se oli samalla myös herkkä ja puolustuskyvytön mm. ruokansa suhteen. Sen selviytymismahdollisuudet yksin ulkona ovat hyvin heikot.

Valkoruskea kollikissamme Leo on syntynyt meillä lastenhuoneen sängyn alla vajaa kaksi vuotta sitten. Se on äitiään paljon ärhäkämpi, osaa pitää paremmin puoliaan eikä ole niin nirso ruokansa suhteen, joten siinä mielessä sillä on paremmat mahdollisuudet selvitä kadulla. Kovan pinnan alla Leo on kuitenkin suuri pelkuri ja se joutuu aivan paniikkiin esim. nähdessään tuntemattomia ihmisiä. Kerran se karkasi rappukäytävään ja ulvoi siellä väärän oven takana hädissään kuin koira, kun ei osannutkaan takaisin kotiin. Leo ei ainakaan ole etsinyt itselleen uutta kotia eikä ole antanut ottaa itseään kiinni, mikä on tietenkin hyvä puoli julmien eläinrääkkääjien varalta (joita ikävä kyllä on täällä paljon). Lucyn suhteen taas elättelen yhä toivoa, että joku hyväsydäminen ihminen on ihastunut siihen, ottanut sen luokseen ja pitänyt siitä huolen.

Lähikorttelit on nyt kierretty kissoja huudellen. Lucy ainakin vastaisi ihan varmasti jos kuulisi. Kissoja ei ole näkynyt, mutta sen sijaan meistä on tullut nähtävyys, joka herättää kummastusta ja hilpeyttä. Ei kukaan paikallinen voi ymmärtää miksi joku vaivautuu etsimään jotain kissaa. Niitähän saa aina uusia, jos tahtoo. Samalla on tullut kiinnitettyä huomiota kaikkiin lähiseudun roskiksia tonkiviin kissoihin ja kyllä huomaa kuinka kovaa niiden elämä on. Vain aniharva niistä selviää täysikasvuiseksi. Yritämme arvuutella miten kauas kotoa kissamme ovat saattaneet kulkea. Nehän ovat sisäkissoja eivätkä siksi tunne kotikulmiaan, joten onko enää mitään toivoa löytää niitä läheltä? Koska auto on rikki, emme voi etsiä kauempaakaan. Entä onko ylipäätään mitään toivoa enää löytää niitä? Ovatko ne enää elossa? Kysymykset kiertävät kehää päässäni. Välillä itken silmäni kipeiksi. Miten ne kuolivat? Miten rakas Lucy kuoli? Pääsikö se nopeasti tuskistaan jäätyään auton alle vai kuoliko se hitaasti kituen nälkään? Tai kenties janoon, kun oli niin järkyttävän kuumakin niihin aikoihin eikä tuolta ulkoa löydy mistään vettä. Vai kiduttivatko jotkut sydämettömät kauhukakarat sen kuoliaaksi? Kauheinta on se, etten koskaan saa tietää.

Kissojen puuttuminen tekee ison loven elämäämme täällä. Kaikki kun on muuten niin vaikeaa ja masentavaa, niin edes näistä eläimistä on ollut meille valtavasti iloa ja seuraa. Olen ollut onnellinen Lucyn kehrätessä kainalossani. Nyt olen onneton, surullinen, ahdistunut. Vihainen myöskin.

Hääjuhlaa jordanialaisittain

Jordanialaisen kulttuurin näkyvin ja merkittävin tapahtuma ovat häät. Ne ovat jokaisen jordanialaisen nuoren unelma - elämän koho- ja käännekohta, jota odotetaan ja johon pyritään. Suhde vastakkaiseen sukupuoleen ei ole mahdollinen ilman häitä, joten ei ihme, että käytännöllisesti katsoen kaikki pyrkivät nuorena naimisiin.

Olen ollut monen monituisissa häissä vieraana ja kaava on ollut aina sama, vaikka uskon, että paikallisesti ja eri yhteiskuntaluokissa eroja varmasti esiintyy. Ennen varsinaiseen häätapahtumaan tutustumista on varmasti kiinnostavaa tietää kuinka puolisot toisensa perinteisesti löytävät. Kaikki saa alkunsa hetkestä, kun nuori mies laskee (puhtaan rahallisesti) olevansa kypsä avioon, toisin sanoen kustantamaan häät ja elättämään vaimon ja tulevat lapset. Jordanialaisen palkkatason tuntien on helppo ymmärtää, että useiden tuhansien dinaarien arvoisten häiden kustantaminen on miehelle todellinen haaste ja usein projektiin osallistuvatkin isän lisäksi myös muut sukulaiset.

Sopivan vaimon löytäminen onkin sitten helpompi tehtävä, ja siitä huolehtii yleensä äiti yhdessä muun naisväen kanssa. He ovat hyvin perillä suvun ja naapuruston morsianehdokkaista ja voivat hienovaraisesti tunnustella kenen luona heidän sulhastarjouksensa herättää vastakaikua. Tytöille alkaa näitä tarjouksia tulla jo murrosiässä - ja sitä enemmän mitä kauniimpi tyttö - mutta heillä on onneksi oikeus kieltäytyä ja vapaus valita. Pakkoavioliitot eivät kuulu kulttuuriin, mutta vastaavasti tyttö ei myöskään voi valita puolisoa, jota hänen perheensä ei hyväksy. Koska nuoret eivät juurikaan tunne toisiaan, heidän ratkaisunsa perustuvat usein ulkoisiin tekijöihin: nuori mies etsii kaunista vaimoa ja nuori nainen (hyvännäköistä ja) hyvätuloista miestä. Iän myötä, varsinkin kolmekymppissynttäreiden lähestyessä, naimatarjoukset tytöille vähenevät dramaattisesti, ja he voivat havaita olevansa tilanteessa, jossa he ovat valmiit hyväksymään kenet tahansa, joka vain vielä olisi valmis ottamaan. Siksi nuorten naisten on oltava varovaisia hylätessään sulhasehdokkaita silloin, kun heitä vielä kiipeää ovista ja ikkunoista.

Kun tyttö ja hänen perheensä ovat antaneet vihreää valoa, on nuoren miehen aika lähteä kosiomatkalle. Hän ottaa mukaansa sukulaisiaan, varsinkin isänsä, joka sitten käytännössä hoitaa puhepuolen ja pyytää virallisesti tytön kättä tämän isältä. Tässä tilaisuudessa nuorilla on ensimmäistä kertaa mahdollisuus tavata toisensa julkisesti (sitähän ei kukaan tiedä mitä he aiemmin ovat salassa keskenään puuhanneet ;) ), kun teen tarjoilun jälkeen isä pyytää tyttärensä istumaan viereensä ja hetken kuluttua nuorille suodaan mahdollisuus jutella kahden kesken hieman sivummalla. Kenties vain muutaman päivän kuluttua molempien sukujen miehet tapaavat jälleen ja kihlaus virallistetaan tilaisuudessa, jossa mm. luetaan värssy Koraanista.

Kihlajaisjuhla voidaan pitää tai jättää pitämättä riippuen siitä kuinka kiire parilla on naimisiin. Yleensä se pidetään ja juhlan kulku on samantapainen kuin varsinaisissa häissä ja maksaa sulhaselle kovin paljon. Kihlajaisten jälkeen parilla on oikeus tapailla ja tutustua toisiinsa. Tämän valossa ei lienee vaikea ymmärtää miksi varsin monet kihlaukset lopulta purkautuvat ;). Häät pidetään yleensä muutaman kuukauden sisällä ja vasta niiden jälkeen pariskunta muuttaa yhteen asumaan joko omaan asuntoon tai sulhasen vanhempien luokse.

Jordanialaisten häiden keskeisin elementti ovat musiikki ja tanssi. Juhlapaikan ovelta hääparin matka saliin taittuu sekin rumpua lyöden ja miesten tanssiessa. Juhlavieraat jaetaan tämän jälkeen miesten ja naisten saleihin, joista naisten sali on koristeellisempi ja jossa varsinaiset juhlan osat tapahtuvat ja kuvataan. Miesvieraat jäävät näin ollen tavallaan paitsi osasta juhlaa. Naisten puolelle ei miehillä, ei edes sulhasella, ole asiaa muulloin kuin ennalta ilmoitettuna ajankohtana, jotta naisvieraat voisivat riisua päällysvaatteensa ja tanssia vapaasti. Morsian pukeutuu samanlaiseen valkoiseen morsiuspukuun kuin länsimaissa ja myös vieraiden juhla-asut ovat nykyaikaisia avoimia iltapukuja perinteisten arabialaisten asujen sijaan. Koska sulhanen on kuitenkin suuren osan ajasta paikalla, on tavallista, että vain sulhasen naispuoliset sukulaiset pukeutuvat juhlapukuun ja kampauksiin, mutta muiden naisten, morsiamen sukulaiset mukaanlukien, on käytännöllisempää peittää itsensä koko juhlan ajan. Hyvin uskonnollinen sulhanen ei välttämättä käy lainkaan naisten puolella, vaan sukupuolet on tiukasti eroteltu omiin saleihinsa koko juhlan ajan. Itse olen ollut vain kerran tällaisissa häissä, ja aika erikoistahan se oli, kun hääparia ei kertaakaan nähty yhdessä, vaan morsian ikäänkuin yksin juhli.

Koko juhlan ajan arabialaista musiikkia soitetaan sellaisella volyymilla, että rupattelu vierustoverin kanssa on vaikeaa. Hyvin uskonnollisten ihmisten häissä soitetaan arabialaisen musiikin sijasta islamilaista musiikkia, joka on tuotettu kokonaan ilman instrumentteja. Vieraiden asetuttua paikoilleen hääpari kulkee ovelta salin etuosassa olevalle istuimelle, istuu hetken ja sitten sulhanen poistuu miesten puolelle. Jonkin ajan kuluttua hän palaa ja sisään tuodaan mahtava kakku, jonka hääpari leikkaa miekalla. Vasta monien häiden jälkeen minulle valkeni, että korea kakku on valmistettu styroporista... se palvelee ainoastaan hääkoristeena, mutta rehellisesti sanoen ei se vieraille syötäväksi tarjoiltu kakku kyllä kovin kummemmalta yleensä maistu! Tarjoilijat jakavat vieraille kakkua ja limsaa, joka joskus riittää kaikille joskus ei. Hääpari syöttää ja juottaa toisensa kameran edessä. Nämä tietyt eleet tehdään filmiä varten, jonka hääsalin henkilökunta kuvaa ja leikkaa osana palvelua. Muilta kuvaaminen on usein kiellettyä.

Morsian saa sulhaselta lahjaksi kultaa, jolla on rahallisen arvon lisäksi suuri symbolinen arvo. Ilman tätä kultaa mies ei missään tapauksessa pääse naimisiin! Vihkisormus on vain pieni osa tätä pakettia, ja yleensä jordanialaisen varatun naisen tunnistaakin raskaista kultakoruista. Häiden aikana sulhasen äiti saapuu kantaen tarjottimella (morsiamen aikaisemmin itse valitsemia) kultakoruja, jotka sulhanen yleisön edessä pukee morsiamen päälle. Tämän jälkeen morsiuspari tanssii yhdessä, mahdollisesti jopa hitaita, ja sulhasen poistuttua muut naiset yhtyvät tanssiin morsiamen kanssa.

Loput ohjelmanumerot ovatkin sitten tanssia ja jälleen tanssia. Hieman ennen loppua sulhasen sukulaismiehet kutsutaan paikalle ja hunnuttautuneet naisvieraat saavat seurata hetken miestenkin tanssia. Jordanialaismiesten tanssi muistuttaa suomalaista letkajenkkaa ja sitä on mielestäni ilo katsella. Naisten tanssi taas on sellaista arabialaista "napatanssia", jossa keikutellaan lantiota ja heilutellaan käsiä ilmassa ja joka on kaunista katseltavaa ainoastaan, jos nainen osaa sen todella hyvin. Häät ovat tietenkin iloinen tapahtuma, varsinkin hääparille (toivottavasti!), mutta vieraan näkökulmasta, kun on nähnyt yhdet häät, on nähnyt ne kaikki. Kova musiikki ja tungos tekevät ne usein raskaiksi kestää, minkä johdosta tavanomainen hääsalin vuokra-aika kaksi tuntia on mielestäni täysin riittävä. Ennen vanhaan häitä vietettiin teltassa kotikulmilla ja silloin ne kestivät helposti läpi yön, ja vielä nykyäänkin joitain häitä tai ainakin miesten jatkoja vietetään siten, mutta laki on onneksi tullut työssäkäyvien naapureiden avuksi ja kieltänyt juhlat puolen yön jälkeen.

Talon täydeltä väkeä!

Viimeksi kirjoittaessani valittelin tyhjää ruokakaappia, mutta hyvin niistäkin päivistä lopulta selvittiin. Ateriat valmistin muutamaa pientä poikkeusta lukuunottamatta suunnitelman mukaan ja kaikki maistui sekä itselle että lapsille, jopa yksinkertainen freekeh, jonka menekkiä etukäteen epäilin. Itse tehty leipä kuitenkin kruunaa aterian kuin aterian!

Ranskanleipää.

Pitaleivät matkalla uuniin.

Freekeh, paahdettua vehnää.

Viimeisenä päivänä loppuivat jauhot ja sain jälleen konkreettisen muistutuksen siitä kuinka suuri merkitys vehnällä on nälkäisten ihmisten ruokkimisessa. Takana ovat ajat, kun meikäläinenkin yritti karpata! Onneksi sitten saapuivat vieraat, jotka eivät ainoastaan tuoneet vähän rahaa tullessaan, vaan myös jäivät asumaan ja täyttämään ruokakaappiani! Juhlaa on eletty siitä alkaen - nolosti toisten kustannuksella, vaan minkäs sille voi. Ihana oli nähdä taas tällainen näky omalla tiskipöydällä:

Meillä on siis tällä hetkellä viisilapsinen perhe kyläilemässä, ja luonnollisestikin emännän aika on nyt kortilla ja blogikin on joutunut sen vuoksi odottamaan. Pian kuitenkin matkataan taas kohti Ammanin uutta kaunista lentokenttää, hyvästellään ja jäädään odottamaan seuraavaa iloista kohtaamista. Vaikka talon täydeltä väkeä, varsinkin lapsia, on tavallaan raskasta kaiken melun, sotkun ja rauhattomuuden vuoksi, on se kuitenkin niin ihanaa vaihtelua arkeen ja antaa voimia taas niille päiville, kun ketään ei näy eikä kuulu. Tänä aamuna vieraani ovat muualla vierailemassa ja lapset kouluun vietyäni palasin tyhjään kotiin ja havaitsin kuinka nautinnollista tavallinen hiljainen arkeni oikeasti on. Sitä vain ei huomaa, ellei välillä tule muutosta, joka sekoittaa kaiken.