Marraskuun menot

Palaan jälleen raha-asioiden pariin. Kaiken pommituksen, pakolaisvyöryn ja maailmansodan uhan alla mielessä pyörii toki paljon muutakin, mutta minun pienen perheeni henkilökohtainen jihad, pyhä sota, käydään tässä ja nyt hellan äärellä ja supermarketin hyllyjen välissä. Meiltä ei näissä olosuhteissa liikene paljonkaan ymmärrystä ihmisiä kohtaan, jotka valittavat ilmaisesta ruoasta, olipa se sitten kouluruokaa, jotain muuta laitosruokaa tai ihan vain oman äidin kotona laittamaa arkiruokaa.

Marraskuussa talousrahani oli noin 270 Jordanian dinaaria eli noin 365 €. Vielä runsas vuosi sitten samalla euromäärällä olisi saanut miltei 330 dinaaria, mutta nyt joudumme kaiken muun lisäksi kärsimään vielä heikentyneestä valuuttakurssista, joka ikäänkuin hävittää ilmaan osan tuloistamme. Aloittaessani blogia mainitsin yhden dinaarin olevan noin 1,10 euroa, mutta nyt se on noin 1,35 €, eli vaikka mainitsemani hinnat eivät olisikaan nousseet täällä lainkaan, niin euroiksi käännettynä ne ovat nousseet huomattavan paljon.

Talousrahani kului seuraavasti:

- 31,00   Internet
-   9,25   Saldo lapsen kännykkään
- 14,45   Sähkö
- 14,00   Kaasu
- 32,50   Bensa ja taksi
-   8,00   Kännykän laturi hajonneen tilalle
-   4,65   Pesuaineet
-   2,05   Koulutarvikkeet
-   2,00   Tarjottavaa vieraille
- 52,50   Taskurahat
- 98,00   Ruoka

Kylmä ja sateet ovat alkaneet ja lasten koulunkäynnin vuoksi oli pakko korjauttaa auto, vaikka niin kovin mielelläni olisin käyttänyt senkin rahan johonkin muuhun. Joka tapauksessa meillä on nyt siis auto allamme, mikä helpottaa koulukuljetuksia ja esim. kaasupullon vaihtamista huomattavasti. Muuten emme liiku juuri missään, paitsi Suomi-koulussa kaupungin toisella laidalla käymme silloin harvoin, kun sitä on, ja suomikahveilla käyn myös, mutta sinne saan onneksi useimmiten kyydin.

Ihmeesti sitä pärjää, vaikka ei juuri koskaan osta mitään kotiin tai päällensä tai muutenkaan. Ruoka se on kaikkein tärkeintä ja olen tällä hetkellä sitä mieltä, että kukaan, jolla on vara tai mahdollisuus syödä joka päivä vähintään kolme monipuolista ja runsasta ateriaa, ei ole oikeasti köyhä! Tiedän, että sitten joskus, kun mekin voimme taas käydä normaalien ihmisten tavoin normaalisti ruokaostoksilla, mielipiteeni tulee muuttumaan ja alan nähdä monia muitakin tarpeita, joita pitäisi voida täyttää. Tällä hetkellä olemme erittäin kiitollisia siitä, että meillä sentään vielä on varaa sellaiseen luksukseen kuin internet. Niin ja kahviin. ;)

Mitä me tuolla vajaalla satasella sitten kuukauden aikana söimme? Tässä ostoslista:

- 15,95   kananmunat 150 kpl
- 12,00   kahvi 3 pkt
-   9,55   maitojauhe (= 26 l maitoa)
-   9,00   juomavesi 90 l
-   8,30   leipä ja vehnäjauhot
-   6,30   falafel
-   5,60   kouluevästarvikkeet
-   4,60   öljy 5 l kanisteri
-   4,30   riisi ja makaroni
-   4,05   liha ja kala (eli 4 broilerinkoipea ja 2 prk tonnikalaa)
-   4,00   sokeri 10 kg säkki
-   4,00   labaneh n. 1,5 kg
-   2,40   kasvikset n. 4 kg (lähinnä sipulia, tomaattia ja kurkkua)
-   2,40   juustoviipaleet 1 pkt
-   2,00   valmiskeitto 10 pkt
-   1,60   hedelmät n. 2 kg
-   1,25   mausteet

Puolet ruokarahastamme kului siis muniin, kahviin, maitoon, juomaveteen ja leipään. Toisen puolen piti riittää kaikkeen muuhun: lämpimään ateriaan, aamu- ja iltapaloihin sekä välipaloihin. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kuukausi, jolloin jouduimme useampaan kertaan tyytymään pelkkään keitettyyn riisin ilman minkäänlaista kastiketta tai edes salaattia. Jälkikäteen katsottuna osan ostoksista olisi voinut tehdä järkevämminkin, mutta siinä akuutissa tilanteessa, kun on kauhea nälkä ja tekee mieli esim. falafelia (joka sinänsä on todella halpaa), niin siinä tilanteessa on vaikea pysyä tiukkana ja kieltäytyä ostamasta. Vanhin lapsenikin jo ihmetteli, että mitä tämä oikein on, kun kadun kerjäläisilläkin on vara ostaa falafelia, joka on Jordanian halvinta ruokaa, mutta meillä ei ole.

Menneen viikon jälkipyykkiä

Edellisissä kirjoituksissa kerroin päivä kerrallaan kuinka yksi viikko elämästäni sujui. Ainoa varsinainen tapahtuma viikon aikana taisi olla tyttöjen siirtyminen omiin huoneisiin, mutta muuten koko viikko meni rahapulaa ja muita ongelmia päivitellessä. Voi, kun olisi pian taas jotain muutakin kerrottavaa!

Seuraava viikko alkoi huomattavasti mukavammissa merkeissä ja sunnuntai-iltana olin pitkästä aikaa oikein hyvällä tuulella. Tuntui hyvältä, kun edes jotkut ongelmista ratkesivat. Aamulla vesi virtasi jälleen normaalisti hanoista. Menin heti kahdeksalta poikani koululle ja tarjosin heille kiven ja kannon alta kasaan haalimiani 500 dinaaria (675€). Sihteeri sanoi ensin, ettei se millään riitä. Suurelta johtajalta sain kuitenkin kaksi viikkoa armonaikaa maksaa toiset 500 dinaaria. Virallinen rekisteröityminen tehtäisiin vasta sitten, mutta poika voisi kuitenkin käydä nyt koulua normaalisti maksamani "käsirahan" turvin.

Saman päivän aikana apumies kävi laittamassa pyykkikoneen kuntoon (siinä oli vain poistoputki tukossa) ja vilkaisi kerrossängyn ruuvia, mutta ei saanut sitä irti. Kävimme uudelleen pankissa kadonneen automaattirahan vuoksi ja tällä kertaa otin itse johdon puhumisessa. Saimme hyvää englanninkielistä palvelua ja ymmärsin nyt miksei pankki voinut auttaa meitä asiassa. Raha on jo palautunut takaisin Saksaan ja sen ohjaaminen takaisin asiakkaalle on sen pankin vastuulla, joka meille pankkikortin on myöntänyt. Perin loogista. Tarkemmin asiaa mietittyäni ei se mitenkään muuten voisi mennäkään. Saksalainen pankki oli neuvonut meitä väärin (ihmeellistä!), ja mieheni pitäisi mennä sinne uudelleen selvittämään asiaa. Onneksi kuitenkin vielä saman päivän iltana huomasimme, että raha oli jo palautunut takaisin prepaid-kortille, eli asia oli nyt siltä osin kunnossa. Onneksi!

Saatoin siis nostaa 150JD. Laitoin heti satasen sivuun koulua varten ja 15 sähkölaskua varten, joten kovin paljon ei lompakkoon jäänyt tuhlattavaksi. Poikaa huoletti, että häntä käytäisiin edelleen luokassa painostamassa rekisteröitymisen vuoksi, mutta sanoin, että mikäli niin kävisi (koska tuossa koulussa yksi käsi ei tiedä mitä toinen tekee), hänen tarvitsisi vain sanoa ko henkilölle, että käy kysymässä sihteeriltä mitä ison johtajan kanssa oli sovittu. Luulin, että asia olisi kunnossa. Kuitenkin tiistaina poikani oli haettu juuri sen samaisen johtajan huoneeseen ja tämä oli kysynyt miksemme ole vielä maksaneet! Siis mitäh? Oliko iso johtaja jo unohtanut mitä juuri pari päivää aiemmin oli sovittu, vai oliko koko juttu ollut pelkkää teatteria, jolla he olivat houkutelleet minut ansaan? "Käsirahan" maksettuani en näet enää pystyisi ottamaan lastani kokonaan pois tuosta koulusta, ja he voisivat nyt kohdella meitä miten sattuu. Pojalle annettiin lasku kotiin, että pitäisi maksaa nyt heti 1000 JD (1350€), koska kuulemma aikaa on kulunut koulun alkamisesta jo niin paljon, ettei 500 enää riittäisi. Viimeisetkin luottamuksen rippeet tuota koulua kohtaan karisivat saman tien. Meille on käynyt ennenkin niin, että jopa ison johtajan (ja useimmiten juuri hänen) sanat ja lupaukset ovat muuttuneet aivan toisiksi vain kävellessämme kerroksesta toiseen. Ihan tosi! Kerran esimerkiksi hän käski meitä noutamaan erään pyytämämme paperin toisesta toimistohuoneesta ja kun sitten nousimme portaat ylös ja saavuimme tuohon toiseen huoneeseen, oli hän ehtinyt jo soittaa sinne ja sanoa, ettei ko paperia saisi meille antaa.

Päätän nyt tämän viikkokertomuksen tähän ja toivon, että pian olisi muunlaisia aiheita kerrottavaksi. Eilen Jordaniassa vietettiin islamilaisen kalenterin uuttavuotta, mutta meillä se ei näkynyt mitenkään muuten kuin, ettei lapsilla ollut koulua. Ei se kyllä näkynyt katukuvassakaan millään tavalla. Elämme nyt vuotta 1437. Ei siis ihme, että olo on joskus hieman takapajuinen... ;)

Viikko loppuu lauantaihin

Nukuin lauantain vastaisen yön huonosti, koska olin valvonut ajatusteni kanssa liian myöhään, eivätkä ne ajatukset pysyneet unistakaan poissa. Kiersin mietteissäni edelleen kehää ja tunsin tarvitsevani kipeästi jonkun viisaamman neuvoja. Saatuani kahvimukin käteeni istuin keittiön pöydän ääreen, painoin kasvot käsiini, huokaisin syvään ja sanoin itselleni, ettei minua voi auttaa kukaan muu kuin minä itse. Minun on yksin löydettävä ratkaisu ongelmiini.

Nuorempi tyttö kävi jääkaapilla ja totesi, ettei ole mitään syötävää. Sanoin hymyillen, että onhan siellä labanea ja makkaraa. Vaikka juuri mitään ei olisikaan sen enempää kaapissa kuin lompakossakaan, on lapsille annettava tunne, että äidillä on homma hanskassa ja kaikki on hyvin. Laitoin synkät ajatukset sivuun ja tein lasten kanssa yhdessä aamupalan. Keitimme teetä ja valmistimme rullaleivät. "Saadaanko katsoa telkkaria samalla kun syödään?" - kuului tuttu kysymys. "Saatte", oli minun huojentunut vastaukseni ja tytöt kipittivät tyytyväisinä pois keittiöstä. Minulle ei maistunut ruoka, vaan jatkoin mietiskelyä tällä kertaa sekä kahvin että teen saattamana.

Niinkuin huolta ei olisi jo tarpeeksi, oli meiltä loppunut yön aikana vesikin. Emme olleet käyttäneet sitä viikon aikana tavallista enempää, joten olin hieman huolissani mistä sen loppuminen mahtoi johtua. Jos kyse oli vain siitä, ettei viime jakelun aikaan vettä jostain syystä oltukaan toimitettu, niin silloin meidän ei tarvitsisi kuin odottaa vuorokausi ja vesitankit täyttyisivät taas itsestään, mutta mikäli syy olikin itse tankeissa, putkissa, tms. niin silloin tiedossa olisi taas monta vedetöntä päivää ja ylimääräistä päänvaivaa minulle. Herättyään poika kävi katolla tarkistamassa tankit ja ainakaan ulkoisesti hän ei havainnut mitään vikaa, mutta toinen tankeista - se josta on jo iät ja ajat puuttunut kansi - haisi tosi pahalle. Kulmat kurtussa huokaisin taas syvään ja yritin saada koneiston pääni sisällä raksuttamaan mitä tehdä. Minä ja poikani emme pysty pesemään tankkia, hankkimaan uutta kantta ja asentamaan sitä paikoilleen, vaan tarvitsemme siihen jonkun muun apua. Se tietää ensin odottamista ja sitten rahanmenoa. Ensi hätään tein päätöksen, ettemme enää joisi hanavettä. Monet eivät juo sitä muutenkaan, vaan ostavat kaiken juomavetensä kanistereissa kaupasta. Toisilla taas on hanaan asennettu suodatin. Meillä ei ole ollut varaa kumpaankaan, vaan olemme yksinkertaisesti juoneet jo vuosien ajan paljasta vesijohtovettä, joka "juoksee" vain kerran viikossa ja makaa loput kuusi päivää noissa katolla olevissa isoissa tankeissa. Viranomaisten mukaan vesi on vesilaitokselta lähtiessään täysin juomakelpoista, mutta vesiputkien ja -tankkien mahdolliselle vaikutukselle veden laatuun hekään eivät tietenkään voi mitään. Avoin luukku on kuitenkin niin iso terveysriski, etten voi sitä ottaa, vaan meidänkin on nyt aivan pakko ryhtyä ostamaan juomavetemme, kunnes tankki saadaan kuntoon.

Päivälliseksi keitin yön yli liottamani valkoiset pavut ja tarkoitus oli tehdä niistä kastike riisille, mutta lapset innostuivatkin syömään papuja samanlaisena keittona, jota teemme usein kikherneistä. Keitinliemeen sekoitetaan sitruunamehua, suolaa ja jeeraa. Hyvin yksinkertaista, mutta todella maukasta! Tämän kevyen lounaan jälkeen lähdin teinin kanssa käymään pankkiautomaatilla ja toivoin, että kaikki sujuisi ongelmitta. Jalkavaivastani huolimatta halusin kävellä parin kilometrin matkan automaatille, koska nautin kävelemisestä ja käyn muuten niin harvoin ulkona. Säästyipä samalla taksirahat.

Kun rahat ilmestyivät automaatin luukusta, olin hyvin huojentunut. Voisin seuraavana päivänä mennä koululle vähän rahaa mukanani, ja mikä parasta: minulla oli peräti 40 dinaaria ruokaa varten! Tiesin kyllä, että 15 JD menisi sähkölaskuun ja jokainen koulupäivä maksaisi noin 2 JD, mutta menin silti paluumatkalla kauppaan sillä mielellä, että voisin huoletta ostaa muutamia peruselintarvikkeita kotiin. Ennen lähtöä olin kysynyt tytöiltä mitä he haluaisivat minun tuovan mukanani ja he toivoivat omenoita. Siispä omenoita ensimmäisenä! Ostin kolme omenaa ja kolme greippiä ja sitten olikin pitäydyttävä vain siinä mikä on oikeasti tarpeellista. Ruoan lisäksi ostoskärryymme pääsi myös paketti vessapaperia. Onneksi muistimme. Meillä ei yleensä ole varaa vessapaperiin (voitteko kuvitella?), vaan jemmaan ainoastaan rullaa tai paria vieraita varten, mutta silloin kun vettäkään ei tule, niin on melkein pakko olla edes sitä paperia.

Kaupalta otimme taksin kotiin, koska jalkaani jomotti jo niin pahasti. Poika oli taas kultainen eikä antanut minun kantaa edes sitä vessapaperipakettia, vaan kantoi yksin kaikki kauppakassit kotiin. En tiedä mihin joutuisin ilman häntä! Kotona tyttöjen silmät suurenivat, kun he näkivät ostoksemme, ja he tulivat oikein halaamaan ja kiittämään, kun löysivät kasseista hedelmiä, mansikkahilloa, porkkanoita ynnä muita harvinaisempia herkkuja. Itsellekin tuli hyvä mieli, vaikka ostosten hurja hinta kouraisikin pinnan alla sydämestä. Ei olisi enää varaa sähkölaskuihin eikä paljon muuhunkaan. Pääasia oli kuitenkin, että meillä oli nyt moneksi päiväksi eteenpäin ruokaa.

Carrefour Market. Kauppa, jossa mieluiten teen ostokseni.

Pakko pohtia perjantaina

Nämä kertomukset laahaavat hieman jäljessä, eli nyt on vuorossa viime viikon perjantain tapahtumien kuvaus. Silloin ei tapahtunutkaan mitään erityistä. Siis ei tapahtunut.

Perjantaisin ei ole koulua eikä herätyskelloja tietenkään laiteta soimaan. Kaikki saavat nukkua niin pitkään kuin huvittaa, mikä tytöillä tarkoittaa heräämistä vain hieman myöhemmin kuin kouluaamuina, kun taas teini vetelee hirsiä pitkälle iltapäivään. Itsekin olen aamuntorkku, ja perjantaina nousin vasta puoli kymmenen aikoihin.  

Join ensin aamukahvini kaikessa rauhassa. Ilman sitäkin pääsen kyllä tarvittaessa liikkeelle, mutta sitten olen koko päivän kärttyisä ja kuin kesken unien herätetty. Yhtä paljon kuin tarvitsen kahvia, tarvitsen myös sitä rauhaa, aikaa herätä ennen keskustelua vaativien ihmisten kohtaamista. Haluaisin aina nousta ennen muita (en tarkoita niinkään omia lapsiani, vaan muita aikuisia), jotta saisin nauttia yksin tuon hiljaisen hetkeni, mutta valitettavasti onnistun siinä aamu-unisuuteni vuoksi vain harvoin. Jossain vaiheessa noin tunnin kuluttua nousemisestani kuuluu pääni sisällä yhtäkkiä "bing", herään oikeasti ja olen valmis aloittamaan päivän työt ja keskustelut. Näin ollen voitte varmaan kuvitella kuinka karmeaa on herätä silloin, kun sukulaisia on yökylässä ja ensimmäinen asia, jonka aamulla näen laahustaessani silmät ristissä kohti kahvinkeitintä, on aamunvirkku anoppi pyykkiä viikkaamassa...  

    

Aamupalaksi meillä oli onneksi sitä eilistä riisipuuroa, jonka maitoa lisäämällä ja lämmittämällä sain aivan kuin vasta keitetyksi. En tiedä kuvittelinko vain, mutta minusta se maistui paremmalta kuin edellispäivänä. Teini heräsi samoihin aikoihin, kun riisipuuroa keittelin, ja tarjosin hänelle lautasellista. Ilme kertoi kaiken: et voi äiti olla tosissasi! Hänellä on sama tarve aamun hiljaiseen kahvihetkeen kuin minullakin, mutta joskus minun on vaikea pysytellä sivussa ja antaa hänen rauhassa heräillä. Tänä aamuna kuitenkin tuntui, että taustalla oli muutakin. En voinut olla kyselemättä ja siinä kahvinkeittimen ihanaa porinaa kuunnellessamme hän sitten kertoi ja pudotti pommin.

Yksi pojan kavereista oli eilen kertonut käyneensä koulun toimistolla maksamassa oman rekisteröitymismaksunsa ja samalla kuullut kuinka meistä oli puhuttu siellä. Ellemme sunnuntaina saapuisi maksamaan rekisteröitymismaksua, poikani poistettaisiin koulusta. Ulps! Tiesin, että ennemmin tai myöhemmin näin tulisi käymään, mutta silti se kirpaisi. Lapseni oli aivan maassa, koska hän tiesi, ettei meillä ole rahaa maksaa sitä maksua. Minulla oli vain 300 säästössä (tai siis 290, koska olin torstaiaamuna pihistänyt siitä kympin), ja sekin oli peräisin minun läheisteni meille ruokaa varten lähettämästä avustuksesta. Lapsen isältä emme olleet saaneet vielä mitään koulumaksua varten.

Lupasin pojalle, ettei hänen tarvitsisi murehtia asiaa, vaan hoitaisin sen kuntoon. Aika paljon luvattu, mutta se on minun tehtäväni vanhempana. Päätin miettiä asiaa vasta illalla, sillä se meni yli kaiken sen hetkisen sietokykyni. Kokemus on osoittanut, ettei asioita kannata hoitaa vihastuneessa mielentilassa. Jatkoin siis kotitöiden tekemistä. Siivosin keittiön, latasin pyykkikoneen, kävin parvekkeella kastelemassa kukat. Päivälliseksi keitin riisiä ja tein sen seuraksi sienikastikkeen. Tavallisesti tarjoilen sienikastikkeen pinaattilättyjen ja perunoiden kanssa ja jännitin hieman mitä lapset sanoisivat, kun ensimmäistä kertaa tarjoilin sitä riisin lisäksi. He kuitenkin pitivät siitä ja jopa pienet, jotka omien sanojensa mukaan "inhoavat" sieniä, söivät hyvällä ruokahalulla. Herkkusienet olivat viimeinen tölkki siitä avustuserästä, jonka ystävältäni edellisviikonloppuna sain. 

Illalla haimme kaupasta labanea ja makkarasiivuja. Lapset tekivät niistä itselleen rullaleipiä, mutta itse en voi edes haistaa makkaraa, joten tyydyin pelkkään labaneen. Se ei kyllä haitannut yhtään, sillä pidän labanesta todella paljon. Pidän kaikista maitotuotteista ja voisin elää pelkällä maustamattomalla jogurtilla, johon lisään hedelmiä ja kotitekoista mysliä... njam! Jogurttia onkin oikeasti ikävä. Se on kilohinnaltaan paljon halvempaa kuin labaneh (jogurtti alkaen 1JD/kg, labaneh alkaen 2,5JD/kg), mutta paksun olemuksensa vuoksi labaneh on paljon riittoisampaa ja siksi ostamme sitä emmekä jogurttia.

Riisä ja sienikastiketta.

Labanea ja makkarasiivuja leivän väliin rullattavaksi.

Jääkaappi, jossa... labanea ja makkarasiivuja. 

Illalla papuja likoon seuraavan päivän pääruokaa varten.

Illallisen ja lasten nukkumaan saattamisen jälkeen olikin aika syventyä varsinaiseen ongelmaani. Laskin rahoja ja tutkin tiliä, mutta vaikka kuinka laskin, en saanut niitä lisääntymään. Soitin miehelleni Saksaan ja puhuimme asiasta pitkään. Ilman tulosta. Minun pitäisi vain käydä koululla puhumassa, maksaa se 300JD (vaikka minulla ei edes ollut enää niin paljon eikä yhtään ruokaakaan!) ja saada heidät rekisteröimään poikamme sillä. Eihän se kävisi. Tiesin, ettei koulu suostuisi siihen; monet kerrat oli siellä jo käyty puhumassa enkä minä ainakaan kehtaisi enää mennä. Joskus raja vain tulee vastaan, ja tässä asiassa ymmärrän kyllä kouluakin, etteivät he voi ikuisuuksia odottaa ja joustaa. Kyseessä on sentään yksityinen liikelaitos. 

Hädässä lainasin sitten ystävältä sen verran, että pystyisin nostamaan tililtäni 250JD. Sunnuntaina voisin mennä koululle 500 dinaarin kanssa ja meillekin jäisi peräti 40 ylimääräistä ruokaa varten. Sähkölasku tosin oli juuri tupsahtanut luukusta - tai oikeammin oven raosta -  ja olisi hyvä edes sen karhuosa 15JD maksaa nyt, kun rahaa kerran oli. Pian sähkölaskut nousevat lämmityskulujen takia ja silloin ei kannattaisi enää olla mitään kesän aikaisia karhulaskuja ylimääräisenä riesana. Tilanteemme on nyt kamala, mutta minun laskujeni mukaan se ei tule siitä ainakaan paranemaan talven aikana. Mieheni on keikkahommia tekevä yksityisyrittäjä ja hänellä on monien yksityisyrittäjien tapaan uskomaton luottamus siihen, että huomenna on kaikki paremmin ja firman tulos paranemaan päin. Minulta tuo luottamus on kadonnut aikaa sitten. Näen edessäni vain painajaismaisen viimeisen vuoden täällä Jordaniassa.

Pakosta mietin sitäkin olisiko jokin toinen vaihtoehto nyt parempi. Mitä jos lähtisimme jo nyt pois täältä? Mietin pitkälle yöhön saakka ja pohdin asiaa myös pojan kanssa. En kerro tässä enempää pohdintojen kulusta, mutta lopputuloksena oli joka tapauksessa se, ettei poismuutto nyt olisi parempi vaihtoehto millään muulla kuin taloudellisella mittarilla, eikä välttämättä silläkään. Emme me Suomen kansalaisina voi marssia missään eurooppalaisessa maassa vastaanottokeskukseen ja saada sieltä ilmaista majoitusta ja ylläpitoa. Muutto maasta toiseen ei ole aivan yksinkertainen juttu, kuten jokainen ulkosuomalainen varmasti tietää. Se vaatii aikaa, suunnittelua ja... rahaa. Me suunnittelemme muuttoa ensi kesäksi, ja meidän tilanteessamme se on jo erittäin suuri askel eteenpäin, suoranainen ihme siihen verrattuna, että vielä vuosi takaperin näytti mahdottomalta, että tyttäreni täältä koskaan saisivat minnekään lähteä.

Torstaina toinen toiseen huoneeseen

Torstaiaamuna kävin kaapilla. Siellä ovat jemmassa rahat, joihin ei saisi koskea. Rahat, jotka koulu haluaa omakseen. Lapseni olivat kuitenkin lähdössä kouluun pelkkää kuivaa leipää ja vettä repussaan eikä minulla ollut edes taksirahaa heille antaa, vaan he olivat ottaneet ne omista vähistä säästöistään. Ei sellaista kenenkään äidin sydän kestä ja siksi oli pakko käydä varkaissa siellä kaapilla.

Isomman lapseni koululla on kioski, josta voi ostaa karkin ja limsan lisäksi myös eräänlaisia voileipiä, ja hän ottaakin joka päivä rahaa mukaansa ja ostaa syötävää ja juotavaa kioskista. Yksi iso voileipä ja puolen litran vesipullo maksavat vajaan dinaarin. Aluksi hän otti eväät kotoa mukaan, mutta siitä ei oikein tullut mitään, kun muut luokalla eivät ottaneet ja näistä poikani eväistä tuli sellaiset sosiaalieväät, että varsinkin juomapullo kiersi luokassa ja kaikki halusivat siitä juoda. Pienillä on jonkin verran samaa ongelmaa, että he joutuvat jakamaan varsinkin juotavaa muillekin, mutta heidän koulullaan ei ole varsinaista kioskia, josta voisi eväiden sijasta ostaa jotakin syötävää. Välitunnin aikana pihalla kyllä myydään jotain, mutta enimmäkseen karkkia, sipsejä, limsaa, tekomehua ynnä muuta roskaa. Tyttöjen mukaan siellä myydään joskus falafeliäkin, joten tänä torstaina toivoin hartaasti, että he löytäisivät jotain järkevää ostettavaa, mutta pakkasin ne kuivat leivät silti mukaan siltä varalta, ettei mitään muuta löytyisikään.

Lasten lähdettyä kouluun olin hyvin harmistunut tilanteesta. Harmitti sekin, kun piti kajota siihen rahaan, jota olen säästänyt koulua varten. Koulu haluaisi heti vuoden alussa rekisteröitymismaksuna puolet kouluvuoden hinnasta eli meidän tapauksessamme kaksi tuhatta dinaaria. Saimme kuitenkin sovittua, että maksamme puolesta puolet eli tuhat dinaaria. Nyt yritän saada puolen puolesta puolet eli 500 kasaan ja toivon, että koulu tyytyisi siihen. Meillä ei kuitenkaan ole sitäkään eikä poikaamme ole siksi voitu rekisteröidä vielä lainkaan tämän vuoden oppilaaksi. Hän on kuitenkin mennyt kouluun joka päivä syyskuun alusta saakka eikä hän ole ainoa vielä rekisteröimätön oppilas luokassaan. Harva se päivä joku toimistolta käy luokissa kiertämässä ja painostamassa niitä oppilaita, joiden vanhemmat eivät vielä ole maksaneet. Se on oppilaista tietenkin kurjaa, mutta menettelee niin kauan, kun luokassa on muitakin samassa jamassa olevia.

Tein aamupäivän hutiloiden kotitöitä. Ajatukset pyörivät rahassa ja kiukutti se pesukonekin, joka ei edelleenkään päästänyt vettä ulos, ja kiukutti niin moni muukin asia täällä kotona. Vanhojen yhä korjaamattomien vikojen lisäksi vierasvessan lamppuun on tullut jotain vikaa, jolle kukaan miesvieraistamme ei ole osannut mitään tehdä, ja eilen pojan kirjoituspöydän laatikosto vajosi toisesta kulmasta ja kun sitä nyt tutkin, niin en osaa sitä itse korjata ja jos irrotan laatikoston, niin koko muutenkin huojuva pöytä romahtaa kokonaan kasaan. Olkoon, sillä ei ollut enää hermoja, joilla olisi tähän uuteen ongelmaan ratkaisua jaksanut miettiä!

Juuri kun mietin mitä laittaisin ruoaksi ei-mistään, ovelle koputettiin. Toinen tytöistä oli päässyt aiemmin koulusta ja tullut naapurin kyydillä kotiin. Ok, toivottavasti poika vain älyää soittaa, ettei turhaan sitten odota koulun ovella. Yleensä hän soittaa, mutta eipä sitten juuri tänä päivänä soittanut, enkä minäkään voinut soittaa hänelle, koska kännykässäni ei ole saldoa eikä lankapuhelimemmekaan enää jostain syystä toimi. Aikansa pikkusiskon kanssa odoteltuaan hän sitten soitti ja kuuli, että toinen on jo kotona. Heidän lopulta saavuttuaan en ollut vielä päässyt edes aloittamaan ruoanlaittoa ja kun kuulin, että poika on lähdössä saman tien kavereiden kanssa ulos (torstai on täällä kuin perjantai siellä eli ihana viikonlopun aatto), niin päätin, etten laita ruokaa lainkaan, vaan tytöt saavat ostaa jotain valmista. He hakivat alakerrasta itselleen falafelit, ja minä keitin vain päiväkahvit ja lähdin huoneeseeni lepäämään. Päätä särki ja oli kaikin puolin kelju olo. Lopulta onneksi torkahdin.

Heräsin tyttöjen riitelyyn, jota en unentokkurassa olisi jaksanut kuunnella. Ainaista nahistelua siitä, kun toinen "ärsyttää". Oma vakioratkaisuni on: toinen toiseen huoneeseen ja toinen toiseen. Ei kuulemma auta, kun kamat ovat kuitenkin siinä yhdessä huoneessa, johon kummankin on ennemmin tai myöhemmin mentävä. Isompi on kauan ruinannut omaa huonetta, jota pikkusisko ei pääsisi sotkemaan, joten sanoin hänelle, että onhan meillä tilaa eli se tyhjä salonki: muuta sinne! Hän innostui ja niin aloimme rakentamaan hänelle omaa huonetta. Siirsimme vaatekaapin ja muutamia hyllyjä väliseinäksi, jotta hän saisi mukavan oman sopen ison huoneen toiseen päätyyn. Kerrossängyn jakamisessa tuli kuitenkin eteen ongelma, kun yksi ruuvi oli niin tiukalla, etten millään saanut sitä auki. Sänky sai siis jäädä odottamaan vahvempaa työvoimaa ja siihen saakka piti pelkän patjan lattialla riittää. Epäilin, ettei tyttö illan tullen uskaltaisi nukkua yksin huoneessaan, mutta erehdyin. Hän oli huoneestaan hyvin tyytyväinen ja ylpeä, vaikka siitä ei ihan standardin mukaista tullutkaan.

Illalla mietin kovasti mitä laittaisin iltapalaksi, kunnes muistin, että vasta ostamani riisi oli puuroutunut keittäessä, joten siitä saisi varmasti hyvän riisipuuron. Keitin niin ison kattilallisen puuroa, että siitä jäi puolet seuraavaan päivään. Ennen nukkumaan menoa kuuntelin taas musiikkia ja tulin siitä niin hyvälle tuulelle, että nukahdin lopulta vaikeuksitta. Pitkitän usein sänkyyn menoa siihen saakka, kunnes olen niin väsynyt, että tiedän unen tulevan heti, sillä muuten ajatukset alkavat pyöriä päässä ja kiihdyn niistä niin, ettei uni tule lainkaan, vaan joudun nousemaan uudestaan ylös ja tekemään jotain, joka rauhoittaa mieltä.

Keskiviikkona kesä loppui

Tiistain ja keskiviikon välisen yön hytisin kylmästä. Vasta jonkin aikaa unessa täristyäni heräsin ja tajusin, että minähän palelen. Outoa tähän aikaan vuodesta. Edellisyönä vielä hikoilin kuumuuden vuoksi. Nousin, hain lisäpeiton ja peittelin lapsetkin.

Aamulla olin epätavallisen väsynyt enkä herännyt kellon soittoon. Lapset nousivat ennen minua ja tulivat herättämään, että pitäisi lähteä kouluun. Isovelikään ei jaksanut nousta, vaan ilmoitti, että voi huonosti ja jää tänään kotiin. Voi kauhistus sentään, sillä pienten kouluun meno taksilla on riippunut isoveljen seurasta, joten mitenkäs nyt, jos hän ei lähdekään? Kello oli sen verran paljon, ettei kävellen enää ehtisi millään, eikä minulla olisi ollut varaa viedä itse tyttöjä taksilla kouluun ja palata taksilla vielä takaisinkin. Toinen jalkani on lisäksi niin kipeä aamuisin, että kävely koululta takaisin olisi tiennyt loppupäiväksi pelkkää makoilua ja jalan lepuutusta.

Yllättävä ratkaisu ongelmaan löytyi sitten kaihtimia avatessani: ulkona oli kauhea tuuli ja kaatosade! Mars mars, takaisin sänkyyn... täällä ei onneksi joka säällä tarvitse kouluun lähteä. Ihan toisin kuin Suomessa. Jos sataa lunta tai kadut lainehtivat vedestä tai on paksusti sumua tai muuta vastaavaa, niin silloin ihan virallisesti ilmoitetaan, ettei ole koulua lainkaan tai se alkaa esim. tunnin myöhässä. Sellaisinakin päivinä, kun koulua virallisesti olisi, mutta sää on silti huono, eivät monetkaan lapset lähde kouluun ja silloin on aika turha sinne omiaankaan laittaa. Opettajat näet eivät viitsi opettaa vajaalle luokalle ja niiden harvojen kouluun saakka vaivautuneiden oppilaiden kohtalona on vain istua tylsänä koko päivä ja odottaa kotiinpääsyä. Aiemmin laitoin lapset tunnollisesti kouluun aina, kun sitä virallisesti oli, mutta olen viisastunut ja kotoutunut sen verran maan tavoille, etten enää kiusaa lapsiani sellaisella, vaan annan heidän jäädä kotiin.

Sade loppui, mutta muuten oli koko päivän kylmä. Puin sukat jalkaan ja pitkähihaisen paidan päälle. Näinkö yhtäkkiä tuli syksy ja kylmyys? Aamiaiseksi keitin mannapuuroa, mutta tytöt hakivat lisäksi alakerran kaupasta nuudelikeittoa omilla taskurahoillaan. Itselläni kun oli enää se 0,95JD, niin en saanut sillä kuin leipää ostettua. Onneksi ei tarvinnut maksaa taksia kouluun, niin oli vara siihen leipään. Muussa tapauksessa olisin tehnyt itse leipää, joten älkää nyt lukijat kovin huolestuko - emme me nälkää näe, vaan ainoastaan ruoan yksipuolisuus tökkii välillä kovasti.

Päivälliseksi keitin riisiä siitä säkistä, jonka eilen ostin. Piti olla parboiled, mutta en tiedä mitä oikeasti oli, sillä riisiä oli erittäin vaikea keittää. Samalla kun osa siitä alkoi jo aivan puuroutua kattilassa, oli joukossa vielä ihan kovia jyviä. Lisäsin keitinveteen kanaliemikuutioita ja tomaattipyreetä, niin ainakin ihan maistuvaa siitä tuli. En tehnyt varsinaista kastiketta, vaan paistoin pannussa yhden sipulin ja purkin tonnikalaa (joka vielä oli jäljellä ystäväni lahjoituserästä) ja lisäsin sen riisiin. Lopputulos oli tämän näköinen:

Iltapäivällä innostuin järjestelemään tietokoneelle talletettuja valokuvia ja videoita ja tekemään niistä varmuuskopioita eri laitteille. Näin digikautenahan niitä tulee valtavia määriä ja niiden perkaamisessa on loppujen lopuksi aika paljon työtä. Itse kun pidän siitä, että kuvat ovat järjestyksessä, huonot ja turhat poistettuina, sekä asiallisesti nimettyinä,  jotta varsinkin videoiden kohdalla voisi jo nimestä päätellä mitä se pitää sisällään. Työn ohessa kuuntelin musiikkia youtubesta ja totesin, että saisipa kernaasti useamminkin kuunnella. En tiedä miksi, mutta en kuuntele nykyisin musiikkia juuri koskaan, eikä se ole hyvä asia, sillä musiikilla on aivan uskomaton terapeuttinen vaikutus ihmismieleen.

Illalla jouduin kohtaamaan raadollisen totuuden elämäntilanteestamme: Mitä sitten, kun ei ole enää mitään leivän väliin laitettavaa? Olin niin tuudittautunut ajatukseen, että aina voin keittää riisiä, maitokastiketta, mannapuuroa, paistaa lättyjä tai leipoa leipää niistä tarvikkeista, joita minulla tähän saakka on aina ollut varastossa, että olin aivan unohtanut päivän aikana miettiä lapsille jostain sopivat evästarpeet. Eihän puuroa voi ottaa kouluun evääksi. Olin ärtynyt itseeni ja pahoillani lasten puolesta, kun ei ollut kuin paljaat leivät pakata eväsrasiaan. Ensimmäistä kertaa koskaan lapseni joutuisivat kouluun repussa pelkkää vettä ja leipää - ikäänkuin koulussa ei olisi vankilan tuntua jo muutenkin tarpeeksi! Lasten mentyä nukkumaan tukistin itseäni ja päätin, että jotain on tehtävä, mutta mitä?

Tiistain jälkeen ei dinaariakaan

Tiistaina olisi ollut tiedossa jotain kivaa: suomalaisnaisten kahvikutsut. Näitä aamupäiväkahveja on pidetty enemmän tai vähemmän säännöllisesti koko sen ajan mitä olen täällä asunut, mutta nyt olisi ollut pitkän kesätauon jälkeen ensimmäiset kutsut. Suomi-koulu ja nämä suomikahvit ovat lähes ainoa sosiaalinen elämäni täällä ja siksi hyvin tärkeitä minulle. En kuitenkaan päässyt lähtemään, koska ei ollut kyytiä, ja vaikka kyyti olisikin järjestynyt, niin minulla oli tiedossa muuta - ei todellakaan niin miellyttävää - ohjelmaa.

Toissaviikonloppuna Jordaniassa vietettiin, kuten maailmanlaajuisesti kaikkien muslimien keskuudessa, eid al-adhaa, uhrijuhlaa suuren pyhiinvaelluksen päätyttyä. Silloin tapana on pukeutua uusiin vaatteisiin, syödä tavallista paremmin ja käydä sukulaisten luona kylässä. Juhlan alussa menin nostamaan pankkiautomaatista mieheni lähettämää rahaa, jolla oli tarkoitus suoda lapsille hieman juhlan tuntua, mutta kuinka kävikään? Hups, pankkiautomaatista ei tullutkaan rahaa ulos, vaikka tililtä se kyllä meni! Sain jostain kaavittua sen verran, että pystyin antamaan lapsille juhlarahan, jonka merkitys täällä on suurinpiirtein sama kuin joululahjojen Suomessa (eli pakko on, olipa varaa tai ei), mutta muuten elettiin paistetuilla kananmunilla sen juhlan yli. Ensimmäinen vieras tosin toi tuliaisiksi suklaakonvehteja, joita sitten saimme mukavasti tarjoilla seuraaville vieraille, eikä tarvinnut ainakaan sen puolesta hävetä.

Kun automaatti nielaisee rahat, ne palautuvat tavallisesti takaisin tilille, jolta ne oli otettu. Meidän tapauksessamme näin ei käynyt, sillä käytössäni olevalle Master Cardin prepaid-kortille ei rahoja voi palauttaa, vaan kortin myöntäneen saksalaisen pankin mukaan ainoa keino saada rahat takaisin on saada ne automaatin omistavalta pankilta suoraan käteen. Pankin konttorilla saimme kuitenkin viileän vastaanoton eikä ongelmaamme otettu todesta. Rahat kuulemma palautuisivat viikon sisällä takaisin saksalaiselle tilille ja meidän pitäisi vain kärsivällisesti odottaa, vaikka tiesimme, ettei se ole mahdollista.

Nyt tiistaina viikko oli kulunut käynnistämme pankissa ja tarkoitus oli mennä sinne uudelleen vaatimaan kipeästi tarvitsemiani rahoja takaisin. Kyytini ja asiamieheni ei kuitenkaan päässytkään tulemaan, ja niin pankkireissukin peruuntui siltä päivältä. En kuitenkaan ollut turhaan jäänyt kaffeilta pois, sillä yksi lapsista jäi sairastumisen vuoksi pois koulusta, joten sen vuoksi minun olisi joka tapauksessa pitänyt viettää se päivä kotona.

Koko päivän mietin saamaamme huonoa kohtelua pankissa ja sitä kuinka pystyisin hillitsemään kiukkuni, kun sinne seuraavan kerran menemme. Epäilin, ettemme saisi rahoja koskaan takaisin. Kyse on vain 150 dinaarista (n. 200€), mutta meille se on iso raha. Päivän töistä ei oikein tullut mitään eikä ruoaksikaan ollut tarjota lapsille muuta kuin kananmunia, koska jopa riisi ja tomaatit olivat loppuneet. Aterian ja päiväkahvien jälkeen lähdin pojan kanssa asioille. Otan hänet mielelläni mukaan tulkiksi, kantajaksi ja myöskin ihan vain siksi, että edes joskus kävisimme yhdessä jossain. Teinin kanssa ei sitä yhdessäoloa enää tulee niin itsestäänselvästi kuin pienempien kanssa. Kävellessä tulee rupateltua kaikenlaista ja se on mukavaa. Tytöt puolestaan saivat jäädä keskenään kotiin; he pärjäävät jo hyvin, ellen ole kauan poissa.

Kävimme maksamassa puhelinlaskun, joka tälläkin kertaa oli tavallista suurempi, koska laskuun tuli maksua kahdelta eri kuukaudelta. Samalla selvisi, mistä edelliskerran tavallista suurempi lasku johtui. Maksoin siis 42JD, minkä jälkeen lompakooni jäi 8,25JD. Aamulla en ollut antanut lapsille lainkaan rahaa mukaan kouluun, vaan he maksoivat taksin ja sämpylänsä omista säästöistään. Paluumatkalla puhelinlaitokselta, joka onneksi on meiltä vain pienen kävelymatkan päässä, kävimme kaupassa. Vähästä rahasta huolimatta olin päättänyt viimein hankkia kumikäsineet, jotta saisimme siivottua kloriitilla homeet pois makuuhuoneestani. Pähkäilin sitten kaupassa hyllyn ääressä pitkään ottaisinko Viledan laatukäsineet hintaan 2,25 vai halvemman tuntemattoman merkin hintaan 1,25. Päättelin kolme kertaa paksumpien viledoiden varmasti kestävän koko talven yli, kun taas toiset saattaisivat särkyä jo ensi käytössä, joten ilman muuta kannattavampaa oli ottaa ne kalliimmat. Vaikka niihin menikin dinaari enemmän, nyyh. Ostin vielä säkin halvinta riisiä ja pussin maitojauhetta. Ostosten jälkeen rahaa jäi 0,95JD.

Illalla paistoin ison kasan räiskäleitä. Ne ovat idioottivarma keino saada lapset iloisiksi! Ei muutenkaan ollut kuin pari munaa jäljellä, niin lättytaikinassa sain ne huomattavasti energiapitoisempaan muotoon kuin jos olisin paistanut ne sellaisenaan pannussa. Arvatkaapa ovatko rasva ja sokeri nousseet meillä tärkeiksi lisiksi ruokavaliossa? Entisenä sokerikammoisena olen alkanut lisäämään sokeria jopa omaan teeheni, koska siitäkin saa hiukan lisää energiaa, joka pitää nälkää kauemmin poissa, ja saahan makea mielenkin paremmaksi. Paistoin lätyt öljyssä, koska voita ei ollut, ja söimme ne sellaisenaan ilman lisukkeita, mutta voin silti vakuuttaa, että hyvää oli! Kaikki meni, koko kahden litran taikina, paitsi kaksi viimeistä kappaletta, jotka säästin tytöille evääksi seuraavaa koulupäivää varten, kun ei ollut enää mitään mitä olisi leivän väliin laittanut.

Miten meni maanantai?

Maanantai näytti kovin samanlaiselta kuin sunnuntai. Useimmat päiväni näyttävät samanlaisilta, mutta se ei niin kovin haittaa, koska pidän aina samanlaisina toistuvista rutiineista. Kaipaan niihin poikkeuksia vain harvoin.

Lapset lähtivät kouluun ja minä nautin aamukahvini. Aamiaiseksi paistoin munan, jonka kääräisin pitaleivän väliin. Sitten siivosin ja latasin pyykkikoneen iltapäivää varten. En kuitenkaan käynnistänyt sitä, koska jäin odottamaan lapsen koulusta mukanaan tuomaa pyykkiä. Jordanialaislapsilla on koulupuvut, jotka ovat hyvää tekoa ja kestävät viikon käytön ilman pesua, mutta vanhimman lapseni yksityiskoulussa on erilaiset vaatteet ja onhan selvää, ettei murrosikään ehtinyt enää voi kahta päivää kauempaa samaa paitaa päälleen laittaa. Siinäkin kun taitaa jo olla yksi päivä liikaa. Hyvä ratkaisu olisi hankkia koulupaitoja useampia ja niin on aikomus ollutkin, mutta ei vain ole koskaan ollut sen verran ylimääräistä. Niinpä suvaitsevainen pesuohjelmani mukautuu yhden koulupaidan erityisvaatimuksiin.

Jordanialaistytön koulupuku

Puolen päivän lähestyessä oli mietittävä mitä laittaisi ruoaksi koulusta nälkäisinä palaaville lapsille. Kuten monesti tässä blogissa todettu, en voi laittaa ruokaa mielihalujen mukaan, vaan sen mukaan mitä kaapista löytyy tai mihin varat juuri sillä hetkellä riittävät. Reseptikirjan mukaan en ole laittanut ruokaa pitkiin aikoihin (ellei sitä alun perin peruskoulun keittokirjasta oppimaani tonnikalakastiketta lasketa mukaan), vaan sovellan jatkuvasti erilaisia patoja, keittoja tai kastikkeita riisille kulloinkin saatavilla olevista aineksista. Maanantaina vuorossa oli tomaattikeitto, koska jääkaapissa oli noin kilon verran sairaita tomaatteja, joita ei oikein muuhun voinut käyttää. Perinteisesti kevyet kasviskeitot ovat meillä olleet iltaruokaa, mutta sain hieman tukevuutta keittoon lisäämällä siihen pieneksi katkottua spagettia, jota oli vielä 300g paketti kaapissa. Keitto oli hyvää ja teki kauppansa.

Ruoan jälkeen oli vuorossa lepoa, leikkiä ja läksyjä. Kaupassa ei käyty eikä muutenkaan ulkona. Mitäpä siellä tekisi? Ilmasto ja ympäristö eivät houkuttele esimerkiksi kävelylle. Kaupunginosassamme on yksi leikkipuisto, mutta sen verran kaukana meiltä, etteivät lapset jaksaisi sieltä ainakaan takaisin enää kävellä. Suomessa olimme paljon ulkona ja vaikka asuimme suurimman osan aikaa kerrostaloasunnossa, niin silti lapset saivat leikkiä pitkät päivät ulkona, koska talon takana oli iso leikkipuisto, tien toisella puolella toinen ja kävelymatkan päässä vielä kolmaskin. Eikä ole leikkipuistojakaan pakko olla, vaan pelkät nurmialueet, puistikot, metsiköt ja pellon reunat kelpaavat mainiosti leikkeihin. Meillä täällä on katujen ja talojen lisäksi vain hiekkaa, kiviä ja roskaa ja joko liian kuuma (päivällä) tai liian pimeä (illalla). Lapset ikävöivät aluksi kovasti Suomea ja ulkoleikkejä, mutta nyt he ovat taas tottuneet olemaan sisällä. He katsovat (liian) paljon televisiota ja pelaavat ruudun ääressä, mutta kyllä he onneksi keksivät muutakin tekemistä ja touhuavat milloin minkäkin luovan projektin ääressä. Meillä on onneksi iso asunto ja yksi 45 neliön kalustamaton huone, joten siellä on tilaa jopa huristella potkulaudalla ja pelata jalkapalloa... onneksi Jordaniassa ei ole tapana valittaa naapurista kuuluvasta metelistä. ;)

Salonkimme toimii lasten leikkitilana. Kuva on ajalta ennen muuttoa,
mutta huone on edelleen lähes yhtä tyhjä.

Iltapalaksi söimme munakasta ja joimme teetä. Tytöt osaavat nämä jo itse tehdä ja tarjoilivat äidillekin. Olen toki mukana valvomassa kaasuhellan käyttöä, mutta muuten lapsista on mukava osata tehdä itsenäisesti ihan "oikeita" asioita. Rahaa kului päivän aikana ainoastaan koulussa käymiseen saman verran kuin eilenkin eli 1,95JD.

Kaupunginosamme leikkipuisto.

Sunnuntain suunnitelmat

Tämä kuluva viikko on ollut haastava. Samaan tapaan kuin monet muutkin jo kuluneet viikot, mutta vielä asteen verran enemmän. Olen odottanut inspiraatiota johonkin positiiviseen kirjoitettavaan, mutta sitä yhä odotellessa ajattelin kertoa teille päiväkirjan muodossa kuinka haasteellinen arkemme sujuu.

Täällä viikko alkaa sunnuntaina. Koska perjantai on muslimeille pyhäpäivä, sijoittuu viikonloppu perjantaille ja lauantaille, paitsi kristityllä vähemmistöllä, joka pitää vapaata perjantaina ja sunnuntaina.

Sunnuntaiaamuisin lapsille nouseminen on vaikeaa, mutta itselleni se on yksi viikon parhaista aamuista. Myönnän nauttivani siitä, kun viikonlopun lojumisen jälkeen lapset lähtevät kouluun ja saan alkaa suunnittelemaan uutta viikkoa uudella innolla. Varsinaisesta suunnittelusta ei näissä oloissa kuitenkaan voida puhua, sillä minulla ei ole ohjelmaa, jota suunnitella, vaan ennemmin kyse on vain tavallista innokkaammasta tarttumisesta arkisiin tehtäviin kotona.

Tytöt valmistavat itse omat eväänsä kouluun ja laittavat ne valmiiksi jääkaappiin jo edellisiltana. Pojan kanssa tein aikoinaan sen virheen, että tein hänelle ensimmäisillä luokilla eväät valmiiksi ja sitä palvelua sain sitten jatkaa aina kahdeksanteen luokkaan saakka, kunnes kotoa mukaan otetut eväät vaihtuivat eväsrahaan. Ekaluokkalainenkin kun osaisi oikeasti ne eväänsä itse valmistaa. Olen yrittänut pitää siitä kiinni, että koulueväät olisivat mieluisat eli että leivän välissä olisi sellaistakin, mitä muuten ei ole vara syödä, mutta tänä sunnuntaina lapsille oli vain arabialaista arkileipää, jonka väliin siveltiin hieman paksua jogurttia, labanea. Juomaksi he ottavat mukaan vettä.

Lapset lähtivät noin kymmentä vaille kahdeksan tien poskeen taksia odottelemaan. Täällä taksia ei tilata soittamalla kuten Suomessa, vaan niitä ajelee koko ajan pitkin katuja ja sieltä pitää bongata vapaa taksi kättä heilauttamalla niinkuin vanhoissa elokuvissa. Joskus saa heti, joskus saa odottaa kauankin ja joillakin kadunpätkillä ei vain kerta kaikkiaan ole mitään toivoakaan saada, vaan on ensin käveltävä sinne missä niitä ajelee. Me onneksi asumme sellaisen kadun varressa, jossa taksin saa melkein heti. Automme on ollut Suomesta paluusta saakka rikki enkä voi vaatia lapsia kävelemään vajaan kahden kilometrin koulumatkaa varhain aamulla ensinnäkään siksi etteivät he siihen ole tottuneet ja toisaalta siksi, että matka ilman jalankulkuväyliä on oikeasti aamuruuhkassa vaarallinen.

Lasten lähdettyä join ensin aamukahvini ja luin uutiset Iltalehden nettisivuilta. Uutiset saavat minut yleensä hyvälle tuulelle - niin koomisia ne useimmiten ovat - ellei mitään liian traagista ole tapahtunut. Aamiaiseksi paistoin itselleni tomaattia pannussa, sillä lapset olivat ennen lähtöään syöneet viimeiset kananmunat. Sitten aloitin päivän kotityöt ja totesin, että pyykkikoneessa on jotain vikaa. Se ei ottanut eikä päästänyt vettä. Meillä tehtiin viikonloppuna keittiöremonttia vesiongelmien takia ja pelkäsin sen vaikuttaneen jotenkin pesukoneeseen. No, vettä kannulla koneeseen ja päästö puhdistusluukun kautta, niin sain ainakin sillä kertaa pyykit pestyä, mutta oli siinä hommaa. Kuitenkin vähemmän kuin jos olisi käsin alkanut pesemään.

Suunnittelisin mielelläni koko viikon ruoka- ja ostoslistan, mutta nykyisissä oloissa en voi, vaan ruoan suhteen mennään päivä kerrallaan. Mitä siis ruoaksi tänään? Edellispäivänä olin saanut ystävältä monta purkkia tonnikalaa lahjaksi, joten ilman muuta tiedossa oli spagettia ja tonnikalakastiketta, lasten lempiruokaa. Laskin rahani: 59,45JD. Melkein kaksikymppiä ruokaan, koska loput piti varata puhelinlaskua varten. Ostin alakerran ruokakaupasta (tai oikeammin laitoin pojan asialle heti koulusta tulon jälkeen):

- halpaspagettia 300g 2kpl   0,60JD (0,80€)
- munia 30kpl   3,20JD (4,30€)
- labanea n. 500g   1,50JD (2,00€)
- lisäksi koulupäivän hinnaksi takseineen ja taskurahoineen tuli 1,95JD (2,60€)

Tomaattipyreetä ja mausteita oli kotona, samoin kuin huonoja tomaatteja, joita soseuttamalla sain aikaan makoisan kastikkeen. Lapset tulivat koulusta kävellen, sillä koulujen suunnalla ei yleensä kulje takseja. Isoveli pääsee nykyisin onneksi samaan aikaan kuin pikkusiskot ja koulutkin ovat vierekkäin, niin matka sujuu yhdessä turvallisemmin ja painavat reputkin voi välillä antaa isoveljen olalle. Ruoka maistui hyvin ja jälleen oli yhdestä päivästä selvitty.

Spagettia ja tonnikalakastiketta. Lasten lempiruokaa.

Aterian jälkeen seurasi ensin lepoa ja leikkiä ja sitten katsottiin koulukirjoja. En minä niistä mitään ymmärrä, mutta teeskentelen ymmärtäväni edes sen verran, että missä milloinkin mennään. Se on yhtä tuskaa. Isompi lukee, mutta väittää ettei ymmärrä lukemaansa. Ei myöskään ymmärrä mitä opettaja puhuu. Hmm, asialle pitäisi tehdä jotain, mutta mitä? Pienempi ei edes lue, vaikka on jo toisella luokalla. Minulla on paljon kritisoitavaa koulun suhteen, kun vertaan sitä virheellisesti suomalaiseen, mutta tietenkin myös minulla äitinä on vastuuni, jota luullakseni olen laiminlyönyt. Lappu muistitauluun: Opeta lapset lukemaan arabiaa!

Olen välillä aika epätoivoinen näiden kanssa. Miten auttaa lapsia, kun ei itsekään ymmärrä?

Illan mittaan lelut lastenhuoneesta siirtyivät pitkin asunnon nurkkia. Siis ihan kirjaimellisesti nurkkiin, sillä leikkinä on rakennella barbeille koteja sekalaisista tavaroista ja näitä koteja on sitten kymmenkunta kaikissa sopivissa paikoissa. Niiden raivaaminen ennen nukkumaan menoa ei ole aivan pikkujuttu, mutta se on välttämättä tehtävä, sillä muuten koko kotimme olisi parissa päivässä aivan kaaoksessa. Mielestäni kaikkein vaikeinta lapsiperheessä on saada koti pysymään siistinä ja yhä edelleen kamppailen sen kanssa, vaikka edistystä on huomattavasti pikkulapsiaikoihin verrattuna.

Iltapalaksi meillä oli munia ja labanea. Labaneh on paksua jogurttia, jota täkäläiset syövät lähes päivittäin. Se syödään kastamalla siihen arabialaista leipää tai vaihtoehtoisesti sitä voidaan sivellä leivälle, joka sitten kääritään rullalle. Ajatuksena tietenkin on, että labanen lisäksi on tarjolla muutakin, mutta me olimme onnellisia, kun meillä oli edes sitä labanea munien lisäksi. Tomaateistakaan ei ollut paljaaltaan syötäväksi, koska ne olivat niin huonoja. Kaikki tulivat kylläisiksi ja seuraavankin päivän eväsleipien väliin riitti labanea.

Torakat valtaavat kotini!

Aivan kuin ei elämässä olisi tarpeeksi haastetta muutenkin, ovat viheliäiset pikkuötökät tekemässä siitä entistäkin haastavampaa. Torakoita meillä on tosin ollut aina (siis koko tässä asunnossa asumisen ajan), mutta ongelma pysyi kurissa, koska meillä oli asiansa niin hyvin osaavat torakkakissat. Ei yhtäkään ötökkää tarvinnut niiden aikana itse listiä. Nyt kun kissat ovat poissa, hyppivät torakat pöydillä.

Tähän kuuluisi nyt kuva torakasta, mutta se saa vielä odottaa. Niitä ei ole helppo kuvata, paitsi kuolleina, mutta silloin ne käpertyvät kasaan eivätkä näytä enää samalta. Olen itse ollut melko sietokykyinen niiden suhteen, mutta tänään ensimmäistä kertaa yksi yllätti minut "toimistossani" ja käveli jalkaani pitkin. Tunsin kuinka jokin kutitti paljasta säärtä ja ajattelin muurahaisen siellä taas kiipeilevän, kuten aina, mutta sydän hyppäsi melkein nieluun saakka, kun näinkin harmittoman muurahaisen sijasta pitkäviiksisen jättiläistorakan kiipeämässä säärtäni pitkin. Kirkaisin ja ravistin inhottavan elukan pois. Se jäi säntäilemään pitkin työpöytääni, ja minä nousin tuolilleni seisomaan ja huusin poikaani apuun, sillä torakka tukki tieni ulos pienestä toimistokopperostani. Torakan kävely ihollani oli yhtä karmaiseva kokemus kuin se, kun kerran hörppäsin kahvin mukana ison karvaisen kärpäsen, jonka vielä kielelläni painoin kitalakeen tunnustellakseni mitä kummaa siellä suussa oikein on. Molemmista jäi pitkäksi aikaa todella inhottava olo, jota yritin turhaan sylkeä/ravistella pois.

Tänä syksynä olemme bonganneet suunnilleen yhden torakan päivässä, mutta tänään laskimme kaikkien aikojen ennätyksen: viisi kappaletta samana päivänä! Arvatkaapa onko niitä mukava jahdata ja tappaa? Kengällä niitä on vaikea saada tapetuksi ennenkuin livahtavat jonnekin koloon piiloon. On siinä sitten mukava istuskella huoneessa, kun tietää, että kaapin takana on iso torakka piilossa. Kissat ne jaksoivat istua ja odottaa kärsivällisesti kaapin vieressä niin kauan, kunnes torakka uskaltautui pois (siihen meni joskus tunteja) ja sitten ne tekivät siitä selvää jälkeä. Eivät kuitenkaan syöneet niitä, vaan minun tehtäväkseni jäi raatojen siivoaminen pois. Yksi lapsistani on aivan erityisen herkkä torakoiden suhteen ja tänään hän sai suorastaan hysteerisen kohtauksen, kun niitä oli niin paljon ja valitettavasti minun reaktioni sen yhden suhteen järkytti häntä vielä lisää. Hän on koko päivän anellut, että muuttaisimme pois jonnekin missä torakoita ei ole, vaikka Suomeen. Sanoin, että Suomessa on hyttysiä, jotka pistävät ja imevät verta, toisin kuin torakat, jotka sinänsä eivät tee ihmisille mitään, mutta hän oli sitä mieltä, että hyttyset ovat paljon kivempia kuin torakat.

Ostin pakon edessä hyönteismyrkkyä, jolla torakat ja muutkin ötökät voi yksinkertaisesti suihkuttaa hengiltä. Se tehoaa hyvin ja on paljon siistimpi käyttää kuin kengällä listiminen, mutta epäilyttää tietenkin millaisia seurauksia meille ihmisille on altistua monta kertaa päivässä sellaiselle myrkylle. Olemme myös yrittäneet löytää ja tukkia kaikki kolot, joista niitä pääsee sisään. Niitä tulee jonkin verran mm. avoimista ikkunoista, mutta pääasiallinen reitti on keittiön putkiston kautta. Teippasimme jo aikaa sitten kaikki kaapiston takaseinässä olevat kolot, mutta nyt vasta löysimme yhtä pakenevaa torakkaa seuratessamme hyvin vaikeassa paikassa piilossa olevan ja hankalasti tukittavan reiän, josta ne helposti kulkevat sisään ja ulos.

Viime kesänä torakkaongelma moninkertaistui, kun alakerrassa tehtiin ravintolaremonttia, ja tänään huomasin, että siellä on taas remontti menossa. Vaikka tiedämme syyn ongelmaan ja tiedämme sen taas helpottavan, kun remontti loppuu ja torakat saavat rauhassa majoittua sinne ravintolan tiloihin (yäk), niin silti on olo käynyt kotona tosi tukalaksi, kun koko ajan pitää varoa minne kulkee ja mihin koskee. Pojan käsivartta pitkin juoksi torakka, kun hän tarttui kahvipurkkiin, ja nyt tietenkin muistamme tapauksen joka kerta, kun tartumme siihen purkkiin. Säikymme joka hipaisua ja liikettä. Äsken nousin sängystä käydäkseni vielä wc:ssä ja melkein astuin yhden lattialla vilistävän torakan päälle. Palattuani vuoteeseeni en pystynyt enää nukkumaan, kun mietin voisivatko ne yöllä tulla sänkyynkin.

Niin pieniä, mutta silti saavat ison ihmisen aivan suunniltaan.

Päivitys jo julkaistuun tekstiin:

Torakkastressistä johtuen valvoin pitkälle yöhön ja kirjoitin yllä olevan tekstin. Juuri kun aioin vihdoin käydä pitkäkseni olohuoneen lattialla olevalle patjalle (makuuhuoneessani sataa näet edelleen vettä katon läpi ja haisee homeelle), näin torakan kiiruhtavan lattian poikki kohti lastenhuonetta. Sinne se ei missään tapauksessa saa ehtiä, joten kiireessä kenkää päälle, kun en ehtinyt myrkkypulloa noutaa. Tuli inho olo. Jo kuudes tapaus tälle vuorokaudelle eikä tosiaankaan enää huvita nukkua patjalla lattialla, kun se vipelsi juuri siitä patjan ohi. Menin sitten keittiöön ja huomasin jo seitsemännen torakan paikoillaan kaapin vieressä. Noudin nopeasti myrkkypullon, mutta palattuani takaisin oli elukka jo kadonnut - todennäköisesti sinne kaapin alle. Kaappi sijaitsee aivan toimistokoppini vieressä, joten eipä huomenaamulla huvita sielläkään enää istua.

Sitten näin jotain kummaa vaaleaa mönkimässä kaapiston takaa, juuri sieltä missä se torakoiden tuloreitti on. Kas vain, albiino! Suihkutin kuoliaaksi ja ihmettelin, kun en moista yksilöä ole ennen nähnyt. Siinä ihmetellessäni kuului lautaskaapista rapinaa. Avasin oven suihkepullo valmiina ja yllätin pahaa-aavistamattoman torakan, joka kiipeili pitkin kaapin seinää. Sen jälkeen alkoi jo kutittaa joka paikassa ja tuli sellainen olo, että torakat todellakin ovat valtaamassa kotiamme!  Vilkuilen koko ajan ympärilleni ja pudotin kuvia ottaessani jopa kännykän lattialle, kun sen suojakotelon hihna vähän heilahti ja luulin sitä torakaksi. Apua, jos tämä huomenna jatkuu, en voi lasten kanssa täällä enää olla, koska olo on jo itselläkin tosi säikky, niin se porukan herkin ei sitten tule tästä selviämään ollenkaan.

Tällaiselta ne näyttävät kuolleena.

Erikoisen värinen torakka.

Päivän jumppana dinaarin venytystä

Olen muutaman päivän vältellyt sitä mikä olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten. Pitäisi näet jälleen laskea rahoja ja laatia jonkinlainen budjetti. Uskokaa tai älkää, mutta siivoankin mieluummin ;) Mielestäni koko kotini on yhtäkkiä aivan kauhean likainen ja olen pessyt seiniä, ovia, kaappeja, huonekaluja, petivaatteita, verhoja, ja vaikka mitä missä olen vähänkään tahroja ja pölyä nähnyt. Kun likaa kertyy pikkuhiljaa siinä silmien alla, ei siihen niin kiinnitä huomiota, mutta kun on hetken ollut poissa, niin jopas paistavat kaikki sormenjäljet ovissa ja pölykerrokset koriste-esineissä silmään heti, kun sisään astuu. Onneksi ei ole juuri vieraita käynyt, niin olen saanut rauhassa siivoskella. Suursiivous on mielestäni mukavaa puuhaa, mutta päivittäinen arkisiivous ei niinkään.

En voi enää käyttää moppaamista tekosyynä välttääkseni välttämättömän rahatilanteen selvitystä. Palasin Suomesta hieman taskurahaa mukanani, mutta siitäkin vähästä jouduin lentokentällä turhaan pulittamaan neljäkymppiä viisumista, jota en oikeasti tarvitse, koska minulla maassa pysyvästi asuvana on tietenkin oleskelulupa. Viisumimaksun jälkeen käteen jäi tasan 50 dinaaria (noin 65€). Koko raha olisi tarvittu tyhjien ruokakaappien täyttämiseen, mutta meidän oli pakko ladata ensimmäisenä saldoa kännykkään, jotta pystyimme hoitamaan tärkeitä yhteyksiä. Poissaollessamme kiinteä puhelin- ja internetliittymä oli katkaistu, mutta sen hoitaminen oli jätettävä myöhemmäksi. Talossa ei ollut minkäänlaisia pesuaineita ja lattialuutunikin olivat mystisesti kadonneet, joten sisällytin ostoslistaan heti astianpesuaineen, pyykinpesuaineen ja lattiapyyhkeen. Näin 15 dinaaria katosi heti muualle ja ruokaa varten jäi vain 35 dinaaria. Kyllähän sillä jotain ostaa, mutta ongelma onkin siinä, että kuinka pitkäksi aikaa?

Elokuun aikana sain vielä 120 dinaaria ja maksoin heti puhelinlaskun 39JD. Sekin on normaalisti vain 31JD/kk (hintaan sisältyy rajaton määrä puheluita ja langatonta nettiä), mutta nyt siihen tuli jokin lisämaksu, jonka perusteluita en ymmärtänyt. Lapsille annoin kaikkiaan 20JD taskurahoja. Vanhin kun tapaili pitkän poissaolon jälkeen kavereitaan lähes joka päivä ja aina siihen se dinaari tai pari ainakin kuluu, kun pitää taksilla ajaa ja jotain juotavaa ostaa. Vitosen annoin bensarahaa meitä löytöeläinkotiin kuskanneelle tutulle ja jonkun lantin maksoin vielä shampoosta ja saippuasta. 75JD käytin kaikkiaan noiden päivien aikana ruokaan eli noin yhden dinaarin henkeä kohden päivässä. Lapset ikävöivät kovasti takaisin Suomeen syömään!

Nippu sähkölaskuja odotti pöydällä maksamattomina. Vanhin niistä maaliskuulta. Kotijoukoille oli kesän aikana lähetetty rahaa ja annettu tehtäväksi maksaa se, mutta he olivatkin omin päin päättäneet maksaa sen sijasta pari pienempää laskua. Seurauksena oli, että viime tiistaina meiltä katkaistiin sähköt. Pelkäsin jo, että menee useampi päivä niiden palauttamiseen, mutta onneksi saimme ne samana päivänä takaisin. Piti vain maksaa monta laskua kerralla, kaikkiaan 70JD. Olen tämän syyskuun aikana saanut 250 dinaaria ja siitä on mennyt tuon sähkön lisäksi pari kymppiä erilaisiin koulutarvikkeisiin, vitonen yhteen synttärilahjaan, kympin verran taskurahoihin, taloustarvikkeisiin ja kyytiin Suomi-kouluun sekä 45 ruokaan. Jäljellä on 78 dinaaria ja nyt pääsemmekin itse asiaan eli siihen kuinka tämä ruhtinaallinen summa saadaan riittämään seuraavaan rahapäivään saakka.

Ensin pitäisi tietää milloin se seuraava rahapäivä on. Minä en tiedä. En koskaan tiedä. Toimeentuloa vaikeuttaa suuresti se, kun ei ikinä tiedä milloin ja kuinka paljon rahaa on tulossa. Se on itse asiassa vielä vaikeampaa kuin se, että rahaa on vähän. Vaikka olisi pienet tulot, olkoon sitten palkka tai eläke tai jokin muu tulo, mutta se tulee säännöllisesti joka kuukausi aina samansuuruisena summana, niin silloin pystyy helposti laskemaan ja mitoittamaan menot sen mukaan. Nyt voin vain arvuutella montako päivää rahojeni on riitettävä ja koska 250 on sen verran kuin keskimäärin olen tämän vuoden aikana kuukaudessa saanut, niin veikkaan, että kaksi viikkoa pitäisi sillä vielä elää.

Menot jakautuvat seuraavasti:
- Taskuraha kouluun lapsille 1,30 x 10 päivää = 13,00
- Saldo kännykkään 9,50 (pojalle; omaani en ladannut viime kuussa enkä lataa nytkään)
- Kaasupullo 8,00 (toivottavasti hinta ei ole noussut tässä välillä)
- Kouluhousut 12,00 (pakko hankkia, harmillista kyllä)
- Muihin odottamattomiin menoihin puoli dinaaria päivässä eli 7,00
- Jäljelle jää ruokaan 28,50 eli 2 dinaaria päivässä

Vaikuttaa jopa omasta mielestäni aivan mahdottomalta! Helpotusta tuo kuitenkin ajatus, että saankin ehkä lisää rahaa nopeammin. Voi toisaalta olla, että vasta myöhemmin. Sitä ei koskaan tiedä. Koskaan ei myöskään tiedä mitä yllättäviä menoja kohdalle sattuu. Joku voi sairastua tai koulu voi haluta jotain... ai niin, vanhimmalle pitäisi ostaa kolme uutta kirjaa, mutta me emme tietenkään osta, vaan kopioimme ne kirjakaupassa. Sekin maksaa vähintään 5JD per kirja. Voih, miten senkin nyt sisällytän budjettiin... kännykkä jääköön lataamatta, niin se yhdessä muihin menoihin tarkoitetun rahan kanssa saattaa riittää kirjoihin. Sitten ei vain jää dinaariakaan mihinkään muuhun.

Samalla kun kärvistelen näin pienten rahojen kanssa on käsieni läpi kulkenut suuri summa rahaa. Kouluun maksoimme viime vuoden maksusta loppuerän 1000 dinaaria. Nyt alkava vuosi maksaa hintataulukon mukaan mahtavat 5000 dinaaria eli tämän hetken kurssin mukaan noin 6500€! Me saamme siitä alennusta, mutta silti summa on toivottoman suuri. Pienemmät lapsemme käyvät onneksi maksutonta julkista koulua, mutta vanhimman on käytävä tätä englanninkielistä yksityiskoulua, johon hänet laitoimme silloin, kun muutimme Jordaniaan. Silloin kun vielä oli rahaa ja tulevaisuus näytti ruusuiselta.

Parin päivän päästä on vuokran maksun aika. Sekin lähes tonni kolmelta kuukaudelta. En vielä tiedä miten onnistuu. Kuulin juuri, että vuokraisäntämme on kuollut, ja sekin saattaa aiheuttaa hankaluuksia meille, jos uusi omistaja haluaakin myydä asunnon tai korottaa vuokraa. Haluaisinkin kyllä pienempään ja edullisempaan asuntoon, mutta en tiedä löytyneekö sellaista. Sen pitää kuitenkin olla kävelymatkan päässä lasten kouluilta, joten hakualue on aika rajallinen.  

Valoa tunnelin päässä alkaa kuitenkin kajastaa, sillä tämä on luultavasti viimeinen vuosi näissä oloissa. Yritän vielä pinnistää jostain kärsivällisyyttä sen verran, vaikka helppoa se ei ole. Minun ja lasten näkökulmasta meillä ei oikein ole muita vaihtoehtoja kuin kestää tätä tilannetta, mutta kokonaisuutena katsottuna emme ole sillä tavalla kurjassa asemassa kuin monet muut ihmiset Jordaniassa ja muissa köyhissä maissa. Meillä on sentään EU-kansalaisuudet ja aina (ainakin teoreettinen) mahdollisuus muuttaa takaisin Eurooppaan.

Miksi kirjoitan rahasta?

Kauheasta kotiinpaluusta on kulunut aika lailla tasan neljä viikkoa ja elämä on tässä välillä asettunut tuttuihin uomiinsa. Yksi uomista on tietenkin ainainen rahapula. Harkitsin jo aiheen hylkäämistä blogistani, sillä blogini lukijakunnassa on enenevässä määrin henkilökohtaisesti tuttuja ihmisiä, mutta päätin silti jatkaa seuraavista syistä.

Ensinnäkin elämäntilanteeni ja siihen johtaneet tapahtumat ovat aika epätavallisia, ja minä en halua niiden vain lipuvan ohi ja painuvan unohduksiin, vaan haluan nimenomaan, että mahdollisimman moni niistä tietäisi. Se on minun tapani reagoida tilanteeseen ja vastata siihen. Se on harmiton tapa muihin mahdollisiin tapoihin verrattuna. Sanotaan, ettei kannata loukata kirjailijaa, sillä kirjailija voi murhata sinut seuraavassa kirjassaan... ihan ilman minkäänlaisia jälkiseuraamuksia. En ole kirjailija, mutta mielestäni kirjoittaminen on silti oivallinen keino käsitellä sellaisiakin asioita, joita ei muilla tavoilla voi käsitellä. Kirjoitan vain elämästäni ja arjestani; se yksin kertokoon lukijoille sen mitä se kertoo.

Toiseksi kirjoittamisesta on minulle aivan konkreettista hyötyä, sillä se ehkäisee masentumista tyhjän jääkaapin ja tyhjän rahapussin äärellä. On hauska miettiä mitä blogiin kirjoittaisi ja keskittää kurjuuden sijasta huomionsa pärjäämiseen. Budjetin ja ruokalistan suunnittelu saavat aivan uuden ulottuvuuden, kun muutkin niitä lukevat ja kommentoivat. Blogini lukijoiden rohkaisevat kommentit ja yksityisviestit ovat myös jo yksin riittävä syy jatkaa kirjoittamista.

Kolmanneksi mielestäni on enemmän kuin tarpeellista, että joku kirjoittaa siitä millaista on elää vähävaraisena. Köyhyys on häpeällistä ja vain harva haluaa tuoda sitä julki, mutta ymmärtääkseni köyhien määrä Euroopassakin on kasvamaan päin. Hyvätuloisen tai sanotaanko riittävästi toimeentulevan voi olla vaikea eläytyä todella huonotuloisen asemaan eikä pelkkien pyöreiden summien, joilla joidenkin on kuukaudessa pärjättävä, heittäminen ilmaan vielä kerro mitään siitä millaista on käytännössä elää kyseisellä summalla. Menen blogissani pintaa syvemmälle ja annan lukijoideni seurata budjetin laadintaa ja käytännön elämää sen varassa. Tavoite ei edelleenkään ole valittaa kuinka kurjasti asiat ovat tai kuinka sen, tämän tai tuon tahon tulisi antaa enemmän rahaa käyttööni, vaan pyrin ennemmin tuomaan yksinkertaisesti esille millaista on elää todella vähillä varoilla, millaisia haasteita se tuo tullessaan ja miten kaikesta huolimatta elämästä voi silti nauttia. Kaikki hyvinvointi ei ole aineellista alkuperää.

Kauhea kotiinpaluu

Palasimme pitkältä kesälomalta takaisin kotiin. Tavallisesti se on hieno hetki, jota on loman loppuaikoina jo alkanut odottamaan, sillä oma koti on aina oma koti ja sinne alkaa tulla ikävä, kun on kyllin kauan viipynyt kaukana poissa ja toisten nurkissa majailemassa. Lähdinkin tälle elämäni pisimmälle reissulle sillä mielellä, että saisin kyllikseni ja vielä sen ylikin nauttia kaikesta mitä Suomella on tarjottavanaan ja että lopulta olisin niin kurkkuani myöten täynnä kaikkea, että vain odottaisin milloin pääsen takaisin Jordaniaan, omaan kotiin ja arkisen aherruksen pariin.

Voiko näistä maisemista saada koskaan tarpeekseen?

Erehdyin pahasti. Latasin kyllä täydellä teholla Suomi-akkujani koko loman ajan, mutta ne eivät tulleet lähimainkaan täyteen, vaan aika loppui lopulta kesken ja niin myös kaikki kiva tekeminen, näkeminen ja kokeminen. Oli paha lähteä pois. Tällä kertaa kotiin ei ollutkaan kiva palata.

Saavuimme kotiovelle puoli neljän aikaan yöllä. Jostain syystä Ammaniin lennetään aina yöllä. Astuimme sisälle asuntoon, joka oli tyhjä, kolkko ja pahan hajuinen. Kotivahtimme olivat jo aikaa lähteneet ja jättäneet asunnon oman onnensa nojaan. Kukat olivat kuolleet hoidon puutteessa, muutamia sitkeitä yksilöitä lukuunottamatta. Pahan hajun lähteeksi paljastui vesivahinko makuuhuoneessani. Koska kaikki ikkunat ja ovet olivat olleet tiukasti kiinni eikä ilma ollut päässyt lainkaan vaihtumaan, oli hiljakseen katon läpi tippuva vesi päässyt tekemään lammikon, jonka ympärillä rehotti paksu homeviljelmä. Ainakin siis yksi elollinen oli poissaollessani saanut riittävästi kosteutta ja ravintoa - sniif. Home oli vallannut sänkyni päädyn ja yöpöytäni. Yöpöydän heitin roskiin - haikealla mielellä tosin - mutta sänkyä en voinut. Tarvitsen sitä vielä. Pesusta ja tuuletuksesta huolimatta huoneessa on edelleen sen verran hajua, etten ole pystynyt nukkumaan siellä, vaan bunkkaan olohuoneen sohvalla ikäänkuin olisin lomalla vieläkin...

Puhelin ja internet poikki, laskut maksamatta, auto rikki, lompakossa 11 dinaaria ja jääkaapissa ei valoakaan. Tervetuloa Jordaniaan! Olo oli heti oikein kotoisa. Päätä särki ja seuraavana päivänä iski flunssa, joka ei ole vieläkään hellittänyt eikä myöskään kumma kyllä tarttunut muihin. Yksikseni sairastan ja poden pahaa oloa ja ahdistusta, jolle ei loppua näy.

Näitä ei sitten enää ole... :(

Kaikkein kauheinta kotona oli se, ettei siellä ollut ketään odottamassa meitä. Tiesin kissojen katoamisesta jo monta viikkoa aiemmin, mutta asia konkretisoitui todella vasta, kun astuin eteiseen ja näin sen tyhjyyden omin silmin. Heti silloin neljältä yöllä tein ensimmäisen etsimisyrityksen korttelin ympäri, mutta ihmepä tuo olisi ollut jos ne vielä kuusi viikkoa katoamisensa jälkeen olisivat näiltä kulmilta löytyneet.

Minä en varmuudella tiedä mitä kissoillemme oikein tapahtui. Ihmiset, jotka olivat luvanneet asua meillä ja hoitaa kissoja koko lomamme ajan, olivatkin lähteneet kesken pois emmekä me tienneet siitä. Yhden heistä oli ollut tarkoitus käydä ruokkimassa kissat joka toinen päivä, mutta ilmeisesti väli on ollut sitäkin pidempi. Tarinan mukaan kissat olivat vain itsekseen kadonneet, mutta miten ne voivat noin vain kadota suljetusta asunnosta? Parvekkeelta on sen verran pitkä pudotus alas, etteivät ne ole koskaan meinanneetkaan sieltä hypätä, vaikka ovat asuneet tässä kanssamme jo vuosia. Jos ne sieltä nyt ovat hypänneet, niin niillä on täytynyt olla todellinen hätä!

Hätä niiden puolesta on minullakin. Ihmiset kysyvät kuinka lapset ovat selvinneet kissojen menetyksestä, mutta meillä taisi käydä nyt niin, että lapset kyllä selviävät, mutta äiti ei. Toinen kissoistamme, kirjava äitikissa Lucy, on ollut minulle hyvin rakas, mutta silti olen itsekin yllättynyt kuinka syvää surua ja ahdistusta koen sen menetyksen vuoksi. Kissa oli minulle todella läheinen. Se oli läsnä kaikessa mitä tein, tuli luokse kun kutsuttiin, nukkui vieressäni peiton alla, silitti tassullaan poskeani ja vastasi kun sille puhuttiin. Se oli todella sydämellinen ja ihmisrakas, aina rohkeasti paikalla myös vieraisiin tutustumassa. Kuitenkin se oli samalla myös herkkä ja puolustuskyvytön mm. ruokansa suhteen. Sen selviytymismahdollisuudet yksin ulkona ovat hyvin heikot.

Valkoruskea kollikissamme Leo on syntynyt meillä lastenhuoneen sängyn alla vajaa kaksi vuotta sitten. Se on äitiään paljon ärhäkämpi, osaa pitää paremmin puoliaan eikä ole niin nirso ruokansa suhteen, joten siinä mielessä sillä on paremmat mahdollisuudet selvitä kadulla. Kovan pinnan alla Leo on kuitenkin suuri pelkuri ja se joutuu aivan paniikkiin esim. nähdessään tuntemattomia ihmisiä. Kerran se karkasi rappukäytävään ja ulvoi siellä väärän oven takana hädissään kuin koira, kun ei osannutkaan takaisin kotiin. Leo ei ainakaan ole etsinyt itselleen uutta kotia eikä ole antanut ottaa itseään kiinni, mikä on tietenkin hyvä puoli julmien eläinrääkkääjien varalta (joita ikävä kyllä on täällä paljon). Lucyn suhteen taas elättelen yhä toivoa, että joku hyväsydäminen ihminen on ihastunut siihen, ottanut sen luokseen ja pitänyt siitä huolen.

Lähikorttelit on nyt kierretty kissoja huudellen. Lucy ainakin vastaisi ihan varmasti jos kuulisi. Kissoja ei ole näkynyt, mutta sen sijaan meistä on tullut nähtävyys, joka herättää kummastusta ja hilpeyttä. Ei kukaan paikallinen voi ymmärtää miksi joku vaivautuu etsimään jotain kissaa. Niitähän saa aina uusia, jos tahtoo. Samalla on tullut kiinnitettyä huomiota kaikkiin lähiseudun roskiksia tonkiviin kissoihin ja kyllä huomaa kuinka kovaa niiden elämä on. Vain aniharva niistä selviää täysikasvuiseksi. Yritämme arvuutella miten kauas kotoa kissamme ovat saattaneet kulkea. Nehän ovat sisäkissoja eivätkä siksi tunne kotikulmiaan, joten onko enää mitään toivoa löytää niitä läheltä? Koska auto on rikki, emme voi etsiä kauempaakaan. Entä onko ylipäätään mitään toivoa enää löytää niitä? Ovatko ne enää elossa? Kysymykset kiertävät kehää päässäni. Välillä itken silmäni kipeiksi. Miten ne kuolivat? Miten rakas Lucy kuoli? Pääsikö se nopeasti tuskistaan jäätyään auton alle vai kuoliko se hitaasti kituen nälkään? Tai kenties janoon, kun oli niin järkyttävän kuumakin niihin aikoihin eikä tuolta ulkoa löydy mistään vettä. Vai kiduttivatko jotkut sydämettömät kauhukakarat sen kuoliaaksi? Kauheinta on se, etten koskaan saa tietää.

Kissojen puuttuminen tekee ison loven elämäämme täällä. Kaikki kun on muuten niin vaikeaa ja masentavaa, niin edes näistä eläimistä on ollut meille valtavasti iloa ja seuraa. Olen ollut onnellinen Lucyn kehrätessä kainalossani. Nyt olen onneton, surullinen, ahdistunut. Vihainen myöskin.

Hääjuhlaa jordanialaisittain

Jordanialaisen kulttuurin näkyvin ja merkittävin tapahtuma ovat häät. Ne ovat jokaisen jordanialaisen nuoren unelma - elämän koho- ja käännekohta, jota odotetaan ja johon pyritään. Suhde vastakkaiseen sukupuoleen ei ole mahdollinen ilman häitä, joten ei ihme, että käytännöllisesti katsoen kaikki pyrkivät nuorena naimisiin.

Olen ollut monen monituisissa häissä vieraana ja kaava on ollut aina sama, vaikka uskon, että paikallisesti ja eri yhteiskuntaluokissa eroja varmasti esiintyy. Ennen varsinaiseen häätapahtumaan tutustumista on varmasti kiinnostavaa tietää kuinka puolisot toisensa perinteisesti löytävät. Kaikki saa alkunsa hetkestä, kun nuori mies laskee (puhtaan rahallisesti) olevansa kypsä avioon, toisin sanoen kustantamaan häät ja elättämään vaimon ja tulevat lapset. Jordanialaisen palkkatason tuntien on helppo ymmärtää, että useiden tuhansien dinaarien arvoisten häiden kustantaminen on miehelle todellinen haaste ja usein projektiin osallistuvatkin isän lisäksi myös muut sukulaiset.

Sopivan vaimon löytäminen onkin sitten helpompi tehtävä, ja siitä huolehtii yleensä äiti yhdessä muun naisväen kanssa. He ovat hyvin perillä suvun ja naapuruston morsianehdokkaista ja voivat hienovaraisesti tunnustella kenen luona heidän sulhastarjouksensa herättää vastakaikua. Tytöille alkaa näitä tarjouksia tulla jo murrosiässä - ja sitä enemmän mitä kauniimpi tyttö - mutta heillä on onneksi oikeus kieltäytyä ja vapaus valita. Pakkoavioliitot eivät kuulu kulttuuriin, mutta vastaavasti tyttö ei myöskään voi valita puolisoa, jota hänen perheensä ei hyväksy. Koska nuoret eivät juurikaan tunne toisiaan, heidän ratkaisunsa perustuvat usein ulkoisiin tekijöihin: nuori mies etsii kaunista vaimoa ja nuori nainen (hyvännäköistä ja) hyvätuloista miestä. Iän myötä, varsinkin kolmekymppissynttäreiden lähestyessä, naimatarjoukset tytöille vähenevät dramaattisesti, ja he voivat havaita olevansa tilanteessa, jossa he ovat valmiit hyväksymään kenet tahansa, joka vain vielä olisi valmis ottamaan. Siksi nuorten naisten on oltava varovaisia hylätessään sulhasehdokkaita silloin, kun heitä vielä kiipeää ovista ja ikkunoista.

Kun tyttö ja hänen perheensä ovat antaneet vihreää valoa, on nuoren miehen aika lähteä kosiomatkalle. Hän ottaa mukaansa sukulaisiaan, varsinkin isänsä, joka sitten käytännössä hoitaa puhepuolen ja pyytää virallisesti tytön kättä tämän isältä. Tässä tilaisuudessa nuorilla on ensimmäistä kertaa mahdollisuus tavata toisensa julkisesti (sitähän ei kukaan tiedä mitä he aiemmin ovat salassa keskenään puuhanneet ;) ), kun teen tarjoilun jälkeen isä pyytää tyttärensä istumaan viereensä ja hetken kuluttua nuorille suodaan mahdollisuus jutella kahden kesken hieman sivummalla. Kenties vain muutaman päivän kuluttua molempien sukujen miehet tapaavat jälleen ja kihlaus virallistetaan tilaisuudessa, jossa mm. luetaan värssy Koraanista.

Kihlajaisjuhla voidaan pitää tai jättää pitämättä riippuen siitä kuinka kiire parilla on naimisiin. Yleensä se pidetään ja juhlan kulku on samantapainen kuin varsinaisissa häissä ja maksaa sulhaselle kovin paljon. Kihlajaisten jälkeen parilla on oikeus tapailla ja tutustua toisiinsa. Tämän valossa ei lienee vaikea ymmärtää miksi varsin monet kihlaukset lopulta purkautuvat ;). Häät pidetään yleensä muutaman kuukauden sisällä ja vasta niiden jälkeen pariskunta muuttaa yhteen asumaan joko omaan asuntoon tai sulhasen vanhempien luokse.

Jordanialaisten häiden keskeisin elementti ovat musiikki ja tanssi. Juhlapaikan ovelta hääparin matka saliin taittuu sekin rumpua lyöden ja miesten tanssiessa. Juhlavieraat jaetaan tämän jälkeen miesten ja naisten saleihin, joista naisten sali on koristeellisempi ja jossa varsinaiset juhlan osat tapahtuvat ja kuvataan. Miesvieraat jäävät näin ollen tavallaan paitsi osasta juhlaa. Naisten puolelle ei miehillä, ei edes sulhasella, ole asiaa muulloin kuin ennalta ilmoitettuna ajankohtana, jotta naisvieraat voisivat riisua päällysvaatteensa ja tanssia vapaasti. Morsian pukeutuu samanlaiseen valkoiseen morsiuspukuun kuin länsimaissa ja myös vieraiden juhla-asut ovat nykyaikaisia avoimia iltapukuja perinteisten arabialaisten asujen sijaan. Koska sulhanen on kuitenkin suuren osan ajasta paikalla, on tavallista, että vain sulhasen naispuoliset sukulaiset pukeutuvat juhlapukuun ja kampauksiin, mutta muiden naisten, morsiamen sukulaiset mukaanlukien, on käytännöllisempää peittää itsensä koko juhlan ajan. Hyvin uskonnollinen sulhanen ei välttämättä käy lainkaan naisten puolella, vaan sukupuolet on tiukasti eroteltu omiin saleihinsa koko juhlan ajan. Itse olen ollut vain kerran tällaisissa häissä, ja aika erikoistahan se oli, kun hääparia ei kertaakaan nähty yhdessä, vaan morsian ikäänkuin yksin juhli.

Koko juhlan ajan arabialaista musiikkia soitetaan sellaisella volyymilla, että rupattelu vierustoverin kanssa on vaikeaa. Hyvin uskonnollisten ihmisten häissä soitetaan arabialaisen musiikin sijasta islamilaista musiikkia, joka on tuotettu kokonaan ilman instrumentteja. Vieraiden asetuttua paikoilleen hääpari kulkee ovelta salin etuosassa olevalle istuimelle, istuu hetken ja sitten sulhanen poistuu miesten puolelle. Jonkin ajan kuluttua hän palaa ja sisään tuodaan mahtava kakku, jonka hääpari leikkaa miekalla. Vasta monien häiden jälkeen minulle valkeni, että korea kakku on valmistettu styroporista... se palvelee ainoastaan hääkoristeena, mutta rehellisesti sanoen ei se vieraille syötäväksi tarjoiltu kakku kyllä kovin kummemmalta yleensä maistu! Tarjoilijat jakavat vieraille kakkua ja limsaa, joka joskus riittää kaikille joskus ei. Hääpari syöttää ja juottaa toisensa kameran edessä. Nämä tietyt eleet tehdään filmiä varten, jonka hääsalin henkilökunta kuvaa ja leikkaa osana palvelua. Muilta kuvaaminen on usein kiellettyä.

Morsian saa sulhaselta lahjaksi kultaa, jolla on rahallisen arvon lisäksi suuri symbolinen arvo. Ilman tätä kultaa mies ei missään tapauksessa pääse naimisiin! Vihkisormus on vain pieni osa tätä pakettia, ja yleensä jordanialaisen varatun naisen tunnistaakin raskaista kultakoruista. Häiden aikana sulhasen äiti saapuu kantaen tarjottimella (morsiamen aikaisemmin itse valitsemia) kultakoruja, jotka sulhanen yleisön edessä pukee morsiamen päälle. Tämän jälkeen morsiuspari tanssii yhdessä, mahdollisesti jopa hitaita, ja sulhasen poistuttua muut naiset yhtyvät tanssiin morsiamen kanssa.

Loput ohjelmanumerot ovatkin sitten tanssia ja jälleen tanssia. Hieman ennen loppua sulhasen sukulaismiehet kutsutaan paikalle ja hunnuttautuneet naisvieraat saavat seurata hetken miestenkin tanssia. Jordanialaismiesten tanssi muistuttaa suomalaista letkajenkkaa ja sitä on mielestäni ilo katsella. Naisten tanssi taas on sellaista arabialaista "napatanssia", jossa keikutellaan lantiota ja heilutellaan käsiä ilmassa ja joka on kaunista katseltavaa ainoastaan, jos nainen osaa sen todella hyvin. Häät ovat tietenkin iloinen tapahtuma, varsinkin hääparille (toivottavasti!), mutta vieraan näkökulmasta, kun on nähnyt yhdet häät, on nähnyt ne kaikki. Kova musiikki ja tungos tekevät ne usein raskaiksi kestää, minkä johdosta tavanomainen hääsalin vuokra-aika kaksi tuntia on mielestäni täysin riittävä. Ennen vanhaan häitä vietettiin teltassa kotikulmilla ja silloin ne kestivät helposti läpi yön, ja vielä nykyäänkin joitain häitä tai ainakin miesten jatkoja vietetään siten, mutta laki on onneksi tullut työssäkäyvien naapureiden avuksi ja kieltänyt juhlat puolen yön jälkeen.

Talon täydeltä väkeä!

Viimeksi kirjoittaessani valittelin tyhjää ruokakaappia, mutta hyvin niistäkin päivistä lopulta selvittiin. Ateriat valmistin muutamaa pientä poikkeusta lukuunottamatta suunnitelman mukaan ja kaikki maistui sekä itselle että lapsille, jopa yksinkertainen freekeh, jonka menekkiä etukäteen epäilin. Itse tehty leipä kuitenkin kruunaa aterian kuin aterian!

Ranskanleipää.

Pitaleivät matkalla uuniin.

Freekeh, paahdettua vehnää.

Viimeisenä päivänä loppuivat jauhot ja sain jälleen konkreettisen muistutuksen siitä kuinka suuri merkitys vehnällä on nälkäisten ihmisten ruokkimisessa. Takana ovat ajat, kun meikäläinenkin yritti karpata! Onneksi sitten saapuivat vieraat, jotka eivät ainoastaan tuoneet vähän rahaa tullessaan, vaan myös jäivät asumaan ja täyttämään ruokakaappiani! Juhlaa on eletty siitä alkaen - nolosti toisten kustannuksella, vaan minkäs sille voi. Ihana oli nähdä taas tällainen näky omalla tiskipöydällä:

Meillä on siis tällä hetkellä viisilapsinen perhe kyläilemässä, ja luonnollisestikin emännän aika on nyt kortilla ja blogikin on joutunut sen vuoksi odottamaan. Pian kuitenkin matkataan taas kohti Ammanin uutta kaunista lentokenttää, hyvästellään ja jäädään odottamaan seuraavaa iloista kohtaamista. Vaikka talon täydeltä väkeä, varsinkin lapsia, on tavallaan raskasta kaiken melun, sotkun ja rauhattomuuden vuoksi, on se kuitenkin niin ihanaa vaihtelua arkeen ja antaa voimia taas niille päiville, kun ketään ei näy eikä kuulu. Tänä aamuna vieraani ovat muualla vierailemassa ja lapset kouluun vietyäni palasin tyhjään kotiin ja havaitsin kuinka nautinnollista tavallinen hiljainen arkeni oikeasti on. Sitä vain ei huomaa, ellei välillä tule muutosta, joka sekoittaa kaiken.