Kauhea kotiinpaluu

Palasimme pitkältä kesälomalta takaisin kotiin. Tavallisesti se on hieno hetki, jota on loman loppuaikoina jo alkanut odottamaan, sillä oma koti on aina oma koti ja sinne alkaa tulla ikävä, kun on kyllin kauan viipynyt kaukana poissa ja toisten nurkissa majailemassa. Lähdinkin tälle elämäni pisimmälle reissulle sillä mielellä, että saisin kyllikseni ja vielä sen ylikin nauttia kaikesta mitä Suomella on tarjottavanaan ja että lopulta olisin niin kurkkuani myöten täynnä kaikkea, että vain odottaisin milloin pääsen takaisin Jordaniaan, omaan kotiin ja arkisen aherruksen pariin.

Voiko näistä maisemista saada koskaan tarpeekseen?

Erehdyin pahasti. Latasin kyllä täydellä teholla Suomi-akkujani koko loman ajan, mutta ne eivät tulleet lähimainkaan täyteen, vaan aika loppui lopulta kesken ja niin myös kaikki kiva tekeminen, näkeminen ja kokeminen. Oli paha lähteä pois. Tällä kertaa kotiin ei ollutkaan kiva palata.

Saavuimme kotiovelle puoli neljän aikaan yöllä. Jostain syystä Ammaniin lennetään aina yöllä. Astuimme sisälle asuntoon, joka oli tyhjä, kolkko ja pahan hajuinen. Kotivahtimme olivat jo aikaa lähteneet ja jättäneet asunnon oman onnensa nojaan. Kukat olivat kuolleet hoidon puutteessa, muutamia sitkeitä yksilöitä lukuunottamatta. Pahan hajun lähteeksi paljastui vesivahinko makuuhuoneessani. Koska kaikki ikkunat ja ovet olivat olleet tiukasti kiinni eikä ilma ollut päässyt lainkaan vaihtumaan, oli hiljakseen katon läpi tippuva vesi päässyt tekemään lammikon, jonka ympärillä rehotti paksu homeviljelmä. Ainakin siis yksi elollinen oli poissaollessani saanut riittävästi kosteutta ja ravintoa - sniif. Home oli vallannut sänkyni päädyn ja yöpöytäni. Yöpöydän heitin roskiin - haikealla mielellä tosin - mutta sänkyä en voinut. Tarvitsen sitä vielä. Pesusta ja tuuletuksesta huolimatta huoneessa on edelleen sen verran hajua, etten ole pystynyt nukkumaan siellä, vaan bunkkaan olohuoneen sohvalla ikäänkuin olisin lomalla vieläkin...

Puhelin ja internet poikki, laskut maksamatta, auto rikki, lompakossa 11 dinaaria ja jääkaapissa ei valoakaan. Tervetuloa Jordaniaan! Olo oli heti oikein kotoisa. Päätä särki ja seuraavana päivänä iski flunssa, joka ei ole vieläkään hellittänyt eikä myöskään kumma kyllä tarttunut muihin. Yksikseni sairastan ja poden pahaa oloa ja ahdistusta, jolle ei loppua näy.

Näitä ei sitten enää ole... :(

Kaikkein kauheinta kotona oli se, ettei siellä ollut ketään odottamassa meitä. Tiesin kissojen katoamisesta jo monta viikkoa aiemmin, mutta asia konkretisoitui todella vasta, kun astuin eteiseen ja näin sen tyhjyyden omin silmin. Heti silloin neljältä yöllä tein ensimmäisen etsimisyrityksen korttelin ympäri, mutta ihmepä tuo olisi ollut jos ne vielä kuusi viikkoa katoamisensa jälkeen olisivat näiltä kulmilta löytyneet.

Minä en varmuudella tiedä mitä kissoillemme oikein tapahtui. Ihmiset, jotka olivat luvanneet asua meillä ja hoitaa kissoja koko lomamme ajan, olivatkin lähteneet kesken pois emmekä me tienneet siitä. Yhden heistä oli ollut tarkoitus käydä ruokkimassa kissat joka toinen päivä, mutta ilmeisesti väli on ollut sitäkin pidempi. Tarinan mukaan kissat olivat vain itsekseen kadonneet, mutta miten ne voivat noin vain kadota suljetusta asunnosta? Parvekkeelta on sen verran pitkä pudotus alas, etteivät ne ole koskaan meinanneetkaan sieltä hypätä, vaikka ovat asuneet tässä kanssamme jo vuosia. Jos ne sieltä nyt ovat hypänneet, niin niillä on täytynyt olla todellinen hätä!

Hätä niiden puolesta on minullakin. Ihmiset kysyvät kuinka lapset ovat selvinneet kissojen menetyksestä, mutta meillä taisi käydä nyt niin, että lapset kyllä selviävät, mutta äiti ei. Toinen kissoistamme, kirjava äitikissa Lucy, on ollut minulle hyvin rakas, mutta silti olen itsekin yllättynyt kuinka syvää surua ja ahdistusta koen sen menetyksen vuoksi. Kissa oli minulle todella läheinen. Se oli läsnä kaikessa mitä tein, tuli luokse kun kutsuttiin, nukkui vieressäni peiton alla, silitti tassullaan poskeani ja vastasi kun sille puhuttiin. Se oli todella sydämellinen ja ihmisrakas, aina rohkeasti paikalla myös vieraisiin tutustumassa. Kuitenkin se oli samalla myös herkkä ja puolustuskyvytön mm. ruokansa suhteen. Sen selviytymismahdollisuudet yksin ulkona ovat hyvin heikot.

Valkoruskea kollikissamme Leo on syntynyt meillä lastenhuoneen sängyn alla vajaa kaksi vuotta sitten. Se on äitiään paljon ärhäkämpi, osaa pitää paremmin puoliaan eikä ole niin nirso ruokansa suhteen, joten siinä mielessä sillä on paremmat mahdollisuudet selvitä kadulla. Kovan pinnan alla Leo on kuitenkin suuri pelkuri ja se joutuu aivan paniikkiin esim. nähdessään tuntemattomia ihmisiä. Kerran se karkasi rappukäytävään ja ulvoi siellä väärän oven takana hädissään kuin koira, kun ei osannutkaan takaisin kotiin. Leo ei ainakaan ole etsinyt itselleen uutta kotia eikä ole antanut ottaa itseään kiinni, mikä on tietenkin hyvä puoli julmien eläinrääkkääjien varalta (joita ikävä kyllä on täällä paljon). Lucyn suhteen taas elättelen yhä toivoa, että joku hyväsydäminen ihminen on ihastunut siihen, ottanut sen luokseen ja pitänyt siitä huolen.

Lähikorttelit on nyt kierretty kissoja huudellen. Lucy ainakin vastaisi ihan varmasti jos kuulisi. Kissoja ei ole näkynyt, mutta sen sijaan meistä on tullut nähtävyys, joka herättää kummastusta ja hilpeyttä. Ei kukaan paikallinen voi ymmärtää miksi joku vaivautuu etsimään jotain kissaa. Niitähän saa aina uusia, jos tahtoo. Samalla on tullut kiinnitettyä huomiota kaikkiin lähiseudun roskiksia tonkiviin kissoihin ja kyllä huomaa kuinka kovaa niiden elämä on. Vain aniharva niistä selviää täysikasvuiseksi. Yritämme arvuutella miten kauas kotoa kissamme ovat saattaneet kulkea. Nehän ovat sisäkissoja eivätkä siksi tunne kotikulmiaan, joten onko enää mitään toivoa löytää niitä läheltä? Koska auto on rikki, emme voi etsiä kauempaakaan. Entä onko ylipäätään mitään toivoa enää löytää niitä? Ovatko ne enää elossa? Kysymykset kiertävät kehää päässäni. Välillä itken silmäni kipeiksi. Miten ne kuolivat? Miten rakas Lucy kuoli? Pääsikö se nopeasti tuskistaan jäätyään auton alle vai kuoliko se hitaasti kituen nälkään? Tai kenties janoon, kun oli niin järkyttävän kuumakin niihin aikoihin eikä tuolta ulkoa löydy mistään vettä. Vai kiduttivatko jotkut sydämettömät kauhukakarat sen kuoliaaksi? Kauheinta on se, etten koskaan saa tietää.

Kissojen puuttuminen tekee ison loven elämäämme täällä. Kaikki kun on muuten niin vaikeaa ja masentavaa, niin edes näistä eläimistä on ollut meille valtavasti iloa ja seuraa. Olen ollut onnellinen Lucyn kehrätessä kainalossani. Nyt olen onneton, surullinen, ahdistunut. Vihainen myöskin.

Hääjuhlaa jordanialaisittain

Jordanialaisen kulttuurin näkyvin ja merkittävin tapahtuma ovat häät. Ne ovat jokaisen jordanialaisen nuoren unelma - elämän koho- ja käännekohta, jota odotetaan ja johon pyritään. Suhde vastakkaiseen sukupuoleen ei ole mahdollinen ilman häitä, joten ei ihme, että käytännöllisesti katsoen kaikki pyrkivät nuorena naimisiin.

Olen ollut monen monituisissa häissä vieraana ja kaava on ollut aina sama, vaikka uskon, että paikallisesti ja eri yhteiskuntaluokissa eroja varmasti esiintyy. Ennen varsinaiseen häätapahtumaan tutustumista on varmasti kiinnostavaa tietää kuinka puolisot toisensa perinteisesti löytävät. Kaikki saa alkunsa hetkestä, kun nuori mies laskee (puhtaan rahallisesti) olevansa kypsä avioon, toisin sanoen kustantamaan häät ja elättämään vaimon ja tulevat lapset. Jordanialaisen palkkatason tuntien on helppo ymmärtää, että useiden tuhansien dinaarien arvoisten häiden kustantaminen on miehelle todellinen haaste ja usein projektiin osallistuvatkin isän lisäksi myös muut sukulaiset.

Sopivan vaimon löytäminen onkin sitten helpompi tehtävä, ja siitä huolehtii yleensä äiti yhdessä muun naisväen kanssa. He ovat hyvin perillä suvun ja naapuruston morsianehdokkaista ja voivat hienovaraisesti tunnustella kenen luona heidän sulhastarjouksensa herättää vastakaikua. Tytöille alkaa näitä tarjouksia tulla jo murrosiässä - ja sitä enemmän mitä kauniimpi tyttö - mutta heillä on onneksi oikeus kieltäytyä ja vapaus valita. Pakkoavioliitot eivät kuulu kulttuuriin, mutta vastaavasti tyttö ei myöskään voi valita puolisoa, jota hänen perheensä ei hyväksy. Koska nuoret eivät juurikaan tunne toisiaan, heidän ratkaisunsa perustuvat usein ulkoisiin tekijöihin: nuori mies etsii kaunista vaimoa ja nuori nainen (hyvännäköistä ja) hyvätuloista miestä. Iän myötä, varsinkin kolmekymppissynttäreiden lähestyessä, naimatarjoukset tytöille vähenevät dramaattisesti, ja he voivat havaita olevansa tilanteessa, jossa he ovat valmiit hyväksymään kenet tahansa, joka vain vielä olisi valmis ottamaan. Siksi nuorten naisten on oltava varovaisia hylätessään sulhasehdokkaita silloin, kun heitä vielä kiipeää ovista ja ikkunoista.

Kun tyttö ja hänen perheensä ovat antaneet vihreää valoa, on nuoren miehen aika lähteä kosiomatkalle. Hän ottaa mukaansa sukulaisiaan, varsinkin isänsä, joka sitten käytännössä hoitaa puhepuolen ja pyytää virallisesti tytön kättä tämän isältä. Tässä tilaisuudessa nuorilla on ensimmäistä kertaa mahdollisuus tavata toisensa julkisesti (sitähän ei kukaan tiedä mitä he aiemmin ovat salassa keskenään puuhanneet ;) ), kun teen tarjoilun jälkeen isä pyytää tyttärensä istumaan viereensä ja hetken kuluttua nuorille suodaan mahdollisuus jutella kahden kesken hieman sivummalla. Kenties vain muutaman päivän kuluttua molempien sukujen miehet tapaavat jälleen ja kihlaus virallistetaan tilaisuudessa, jossa mm. luetaan värssy Koraanista.

Kihlajaisjuhla voidaan pitää tai jättää pitämättä riippuen siitä kuinka kiire parilla on naimisiin. Yleensä se pidetään ja juhlan kulku on samantapainen kuin varsinaisissa häissä ja maksaa sulhaselle kovin paljon. Kihlajaisten jälkeen parilla on oikeus tapailla ja tutustua toisiinsa. Tämän valossa ei lienee vaikea ymmärtää miksi varsin monet kihlaukset lopulta purkautuvat ;). Häät pidetään yleensä muutaman kuukauden sisällä ja vasta niiden jälkeen pariskunta muuttaa yhteen asumaan joko omaan asuntoon tai sulhasen vanhempien luokse.

Jordanialaisten häiden keskeisin elementti ovat musiikki ja tanssi. Juhlapaikan ovelta hääparin matka saliin taittuu sekin rumpua lyöden ja miesten tanssiessa. Juhlavieraat jaetaan tämän jälkeen miesten ja naisten saleihin, joista naisten sali on koristeellisempi ja jossa varsinaiset juhlan osat tapahtuvat ja kuvataan. Miesvieraat jäävät näin ollen tavallaan paitsi osasta juhlaa. Naisten puolelle ei miehillä, ei edes sulhasella, ole asiaa muulloin kuin ennalta ilmoitettuna ajankohtana, jotta naisvieraat voisivat riisua päällysvaatteensa ja tanssia vapaasti. Morsian pukeutuu samanlaiseen valkoiseen morsiuspukuun kuin länsimaissa ja myös vieraiden juhla-asut ovat nykyaikaisia avoimia iltapukuja perinteisten arabialaisten asujen sijaan. Koska sulhanen on kuitenkin suuren osan ajasta paikalla, on tavallista, että vain sulhasen naispuoliset sukulaiset pukeutuvat juhlapukuun ja kampauksiin, mutta muiden naisten, morsiamen sukulaiset mukaanlukien, on käytännöllisempää peittää itsensä koko juhlan ajan. Hyvin uskonnollinen sulhanen ei välttämättä käy lainkaan naisten puolella, vaan sukupuolet on tiukasti eroteltu omiin saleihinsa koko juhlan ajan. Itse olen ollut vain kerran tällaisissa häissä, ja aika erikoistahan se oli, kun hääparia ei kertaakaan nähty yhdessä, vaan morsian ikäänkuin yksin juhli.

Koko juhlan ajan arabialaista musiikkia soitetaan sellaisella volyymilla, että rupattelu vierustoverin kanssa on vaikeaa. Hyvin uskonnollisten ihmisten häissä soitetaan arabialaisen musiikin sijasta islamilaista musiikkia, joka on tuotettu kokonaan ilman instrumentteja. Vieraiden asetuttua paikoilleen hääpari kulkee ovelta salin etuosassa olevalle istuimelle, istuu hetken ja sitten sulhanen poistuu miesten puolelle. Jonkin ajan kuluttua hän palaa ja sisään tuodaan mahtava kakku, jonka hääpari leikkaa miekalla. Vasta monien häiden jälkeen minulle valkeni, että korea kakku on valmistettu styroporista... se palvelee ainoastaan hääkoristeena, mutta rehellisesti sanoen ei se vieraille syötäväksi tarjoiltu kakku kyllä kovin kummemmalta yleensä maistu! Tarjoilijat jakavat vieraille kakkua ja limsaa, joka joskus riittää kaikille joskus ei. Hääpari syöttää ja juottaa toisensa kameran edessä. Nämä tietyt eleet tehdään filmiä varten, jonka hääsalin henkilökunta kuvaa ja leikkaa osana palvelua. Muilta kuvaaminen on usein kiellettyä.

Morsian saa sulhaselta lahjaksi kultaa, jolla on rahallisen arvon lisäksi suuri symbolinen arvo. Ilman tätä kultaa mies ei missään tapauksessa pääse naimisiin! Vihkisormus on vain pieni osa tätä pakettia, ja yleensä jordanialaisen varatun naisen tunnistaakin raskaista kultakoruista. Häiden aikana sulhasen äiti saapuu kantaen tarjottimella (morsiamen aikaisemmin itse valitsemia) kultakoruja, jotka sulhanen yleisön edessä pukee morsiamen päälle. Tämän jälkeen morsiuspari tanssii yhdessä, mahdollisesti jopa hitaita, ja sulhasen poistuttua muut naiset yhtyvät tanssiin morsiamen kanssa.

Loput ohjelmanumerot ovatkin sitten tanssia ja jälleen tanssia. Hieman ennen loppua sulhasen sukulaismiehet kutsutaan paikalle ja hunnuttautuneet naisvieraat saavat seurata hetken miestenkin tanssia. Jordanialaismiesten tanssi muistuttaa suomalaista letkajenkkaa ja sitä on mielestäni ilo katsella. Naisten tanssi taas on sellaista arabialaista "napatanssia", jossa keikutellaan lantiota ja heilutellaan käsiä ilmassa ja joka on kaunista katseltavaa ainoastaan, jos nainen osaa sen todella hyvin. Häät ovat tietenkin iloinen tapahtuma, varsinkin hääparille (toivottavasti!), mutta vieraan näkökulmasta, kun on nähnyt yhdet häät, on nähnyt ne kaikki. Kova musiikki ja tungos tekevät ne usein raskaiksi kestää, minkä johdosta tavanomainen hääsalin vuokra-aika kaksi tuntia on mielestäni täysin riittävä. Ennen vanhaan häitä vietettiin teltassa kotikulmilla ja silloin ne kestivät helposti läpi yön, ja vielä nykyäänkin joitain häitä tai ainakin miesten jatkoja vietetään siten, mutta laki on onneksi tullut työssäkäyvien naapureiden avuksi ja kieltänyt juhlat puolen yön jälkeen.

Talon täydeltä väkeä!

Viimeksi kirjoittaessani valittelin tyhjää ruokakaappia, mutta hyvin niistäkin päivistä lopulta selvittiin. Ateriat valmistin muutamaa pientä poikkeusta lukuunottamatta suunnitelman mukaan ja kaikki maistui sekä itselle että lapsille, jopa yksinkertainen freekeh, jonka menekkiä etukäteen epäilin. Itse tehty leipä kuitenkin kruunaa aterian kuin aterian!

Ranskanleipää.

Pitaleivät matkalla uuniin.

Freekeh, paahdettua vehnää.

Viimeisenä päivänä loppuivat jauhot ja sain jälleen konkreettisen muistutuksen siitä kuinka suuri merkitys vehnällä on nälkäisten ihmisten ruokkimisessa. Takana ovat ajat, kun meikäläinenkin yritti karpata! Onneksi sitten saapuivat vieraat, jotka eivät ainoastaan tuoneet vähän rahaa tullessaan, vaan myös jäivät asumaan ja täyttämään ruokakaappiani! Juhlaa on eletty siitä alkaen - nolosti toisten kustannuksella, vaan minkäs sille voi. Ihana oli nähdä taas tällainen näky omalla tiskipöydällä:

Meillä on siis tällä hetkellä viisilapsinen perhe kyläilemässä, ja luonnollisestikin emännän aika on nyt kortilla ja blogikin on joutunut sen vuoksi odottamaan. Pian kuitenkin matkataan taas kohti Ammanin uutta kaunista lentokenttää, hyvästellään ja jäädään odottamaan seuraavaa iloista kohtaamista. Vaikka talon täydeltä väkeä, varsinkin lapsia, on tavallaan raskasta kaiken melun, sotkun ja rauhattomuuden vuoksi, on se kuitenkin niin ihanaa vaihtelua arkeen ja antaa voimia taas niille päiville, kun ketään ei näy eikä kuulu. Tänä aamuna vieraani ovat muualla vierailemassa ja lapset kouluun vietyäni palasin tyhjään kotiin ja havaitsin kuinka nautinnollista tavallinen hiljainen arkeni oikeasti on. Sitä vain ei huomaa, ellei välillä tule muutosta, joka sekoittaa kaiken.

Pohjalla

Joskus ajattelee asioiden olevan niin huonosti, ettei huonommin enää voi mennä... kunnes tulee päivä, jolloin asiat ovat vielä huonommin.

Viime keskiviikkona, neljä päivää sitten, kävin kaupassa ja ostin vajaalla kympillä ruokaa. Perjantaina hankin vielä kahvipaketin ja jäljelle jäi 0,20JD. Ei ruokarahaa, vaan ylipäätään mitään rahaa. Hätävarakassassakaan ei ole mitään. 20 senttiä, tai täällä qirshiä, on kaikki mitä on jäljellä.

Eilen istuin alas laatimaan tulevien päivien ruokalistaa. Lisää rahaa saan aikaisintaan keskiviikkoiltana, joten neljä päivää pitäisi pärjätä sillä mitä kaapista löytyy. Entä mitä sieltä löytyy?

Jääkaapissa on 1,7kg perunaa, pala kaalia, muutama salaatinlehti, 1 pieni kurkku ja 3 tomaattia. Ovessa hieman soijakastiketta, ketsuppia, chilikastiketta ja tomaattipyreetä. Siirsin kuvausta varten pakastimen koko sisällön ylähyllylle: leipää, pinaattia ja pari desiä kanalientä. Keskihyllyllä on lautasella hieman pinaattia, jonka otin jo eilen sulamaan, sekä valmiiksi kuorittua sipulia ja pala kakkua, jonka eiliset vieraat toivat tullessaan. Täällä vietettiin eilen äitienpäivää, aivan eri aikaan kuin Suomessa!

Kuivakaapista löytyy alahyllyltä runsaat säkit sokeria, jauhoja ja riisiä sekä kanisteri auringonkukkaöljyä. Toiseksi alimmalla hyllyllä on hieman kookoshiutaleita, popcornia ja lahjaksi saadut purkit pellavansiemenrouhetta (jota lisään hieman leipätaikinaan) ja freekehia (googlauksen mukaan paahdettua vihreää vehnää; arabialainen perinneruoka). Sitten löytyy punaisia linssejä, kourallinen kuivattuja herneitä ja valkoisia papuja, hieman maitojauhetta, mannaryynejä, korppujauhoja ja burgulia. Kahdella ylimmällä hyllyllä joitain mausteita ja ikivanhoja etikoita, ruusuvettä, yms. Muovipurkkien takana on piilossa vielä sellaisia harvinaisuuksia kuin raesokeria, fariinisokeria ja ruisjauhoja. Lisää mausteita, sipulia, persiljaa, teepusseja ja 14kpl munia löytyy vielä toisesta kaapista lähempänä hellaa.

Näistä nyt sitten pitäisi laatia neljän päivän aamiaiset, päivälliset, illalliset ja välipalat&koulueväät nelihenkiselle perheelle! Siinäpä haastetta! Seuraavanlaisen listan sain aikaan:

Sunnuntai
Aamu:
- 3 keitettyä munaa, eilistä leipäkoneleipää (ilman mitään lisukkeita), tee
- kouluevääksi eilistä pitaleipää kera zaid&zatar (oliiviöljyä ja timjamiseosta)
Päivä:
- 1kg keitettyjä perunoita, pinaattilätyt (taikina ilman maitoa; paistetaan öljyssä kun margariinia ei ole), kastikkeena veteen liotettu liemikuutio (tavallisesti meillä on pinaattilättyjen kanssa sienikastiketta)
- salaatti (jossa salaatinloppu, kurkku ja 1 tomaatti)
- jälkiruoaksi eiliset kakun tähteet
Ilta:
- tabouleh-salaatti (jossa on burgulia, persiljaa ja 2 tomaattia)
- tuore pitaleipä, tee

Maanantai
Aamu:
- 3 keitettyä munaa, tuoretta leipäkoneleipää, tee
- kouluevääksi eilistä pitaleipää ja zaid&zatar
Päivä:
- kaali-herne-riisikeitto t. pata
- tuoreet sämpylät
- jälkiruoaksi kookoskeksejä (kokeilu miten onnistuu ilman rasvaa)
Ilta:
- linssikeitto kuivattujen leipäpalojen kera, tee

Tiistai
Aamu:
- 3 keitettyä munaa, eilisiä sämpylöitä, tee
- kouluevääksi sämpylöitä, välissä munaa ja persiljaa (kun vain muistaisi panna pari lehteä sivuun sunnuntaina)
Päivä:
- riisiä papukastikkeen kanssa (kastike pakastettuun kanaliemeen)
- jälkiruoaksi jospa niitä kookoskeksejä olisi vielä jäljellä (epäilen ettei...)
Ilta:
- linssikeitto, tuoretta pitaleipää, tee

Keskiviikko
Aamu:
- 3 keitettyä munaa, tuoretta leipäkoneleipää, tee
- kouluevääksi pitaleipää ja zaid&zatar
Päivä:
- freekeh (keitän sen sipulin kanssa; muuta kun ei ole)
- eilisiä leipiä
- jälkiruoaksi popcornia
Ilta:
- pitaleipää ja zaid&zatar, tee

Lisäksi isoille joka aamu ja iltapäivä yksi kuppi kahvia maitotilkan kanssa.

Kun on vehnäjauhoja, suolaa ja kuivahiivaa, niin aina voi tehdä itse leipää, joka on tuoreena niin hyvää, ettei siihen lisukkeita kovin kaipaakaan. Muuten on kyllä ideat yhtä vähissä kuin on ruokakaapin sisältö; eipä niistä etikoista ja ruusuvesistä ruokaa laiteta, vaikka silmänlumeena kaappia täyttävätkin. Kaverille kerroin, että etsin uusia reseptejä, joihin ei tarvita mitään raaka-aineita, ja hän neuvoi keittämään vettä ja juomaan sitä... ;)

Talven jälkeen paistaa aurinko!

Hellelukemissa ei vielä olla, ei lähellekään, mutta kevätaurinko alkaa jo vähitellen sulattaa pitkän ja kylmän talven aikana jäätyneitä luitani. Luiden lisäksi pääkin on ollut jäässä, piposta huolimatta, eikä tässä talossa ole tapahtunut mitään. Nyt kaikenlaiset paksut lika- ja pölykerrokset sekä kirjoituspöydän kulmille kasaantuneet paperi- ja muistilappuvuoret odottavat raivaustaan. Pikku hiljaa, kyllä se siitä, vaikka nyt hirvittääkin.

Kun oikein muistiani pinnistän, on menneiden kolmen kuukauden aikana sentään jotain tapahtunut. Joulupäivänä kävimme uudella Boulevardin joulukadulla kävelemässä (kiitos vinkistä eräälle blogiani kommentoineelle!), uutenavuonna poltimme sädetikkuja parvekkeella (olimme ainoat; mitään juhlintaa ei näkynyt muuten missään), tammikuussa oli erään sukulaisen häät, helmikuussa vietimme kahdet synttärit ja nyt maaliskuussa kävimme kerran leikkipuistossa. Onhan siinä ohjelmaa, vaikka väliin jäikin luvattoman paljon pelkkää kotona nyhjäämistä. Tosin en tiedä parempaa ajaviettoa kuin kotona nyhjääminen, joten ei siinä mielessä haittaa kyllä yhtään. ;)

 

Kolme päivää jouluun

Ammanin kaduilla, ainakaan meidän kaupunginosassamme, ei joulua näe eikä kuule juuri millään tavalla. Lapset toki iloitsevat siitä, ettei joulupäivänä tarvitse nousta kouluun, mutta tuskin kukaan täkäläisistä lapsista voi edes kaukaisesti kuvitella millaista suurta juhlaa oikea joulunvietto voi olla.

Meidän perheessämme joulua ei erityisemmin vietetä, mutta ainakin itseni valtaa aina joulun alla kaihoisa jouluinen mieli ja osallistun mielelläni juhlaan, jos ei muuten, niin ainakin kauniita kuvia katsellen ja kauniita lauluja kuunnellen. Joulutorttuja olemme sentään lasten kanssa leiponeet, mutta piparitaikina sai jäädä odottamaan ensi vuotta.

West Ammanissa joulutunnelmaan olisi varmasti helpompi päästä, ja edellisvuosina olen nähnyt siellä upeita joulukoristuksia niin liikkeissä kuin katujen varsillakin, mutta tänä vuonna emme ole päässet tiirailemaan. Asumme kaupungin eteläisimmässä osassa yli 10 km päässä keskustasta.

Lähimarkettimme Safeway pystytti sentään kassan viereen yhden jouluaiheisen myyntipöydän, mutta tässä muutaman viikon aikana ei hyllystä ole havaintojeni mukaan ostettu yhtään mitään, vaan samat suklaat ja koristeet siinä seisovat yhä edelleen. Vain harvat paikallisista ovat kiinnostuneita joulusta, ja niillekin harvoille on hyllyn tarjonta ilmeisesti ollut aivan liian tyyristä. Lindthin suklaarasia noin 12€ - kenellä täällä on sellaiseen varaa? Ovensuussa komeili vielä oikeaoppisesti koristeltu joulukuusi. Tässä nämä oman kaupunginosani jouluaiheet sitten taisivat ollakin, ainakaan muuta ei ole minun silmääni sattunut.

   
Lopuksi pieni mielipidetiedustelu: Kumpi malli on kauniimpi joulutortussa, luumuhillo päällä vai sisällä?

Follow my blog with Bloglovin

Huokauksia

Kaiken viime aikaisen kiireen keskellä olen ehtinyt huokaisemaan kerran jos toisenkin. Mistä aloittaisin kertomisen? Vaikka tämän aamun parkkiriemusta. Harva se aamu lähtiessäni viemään lapsia kouluun, on joku pysäköinyt autonsa omani taakse, enkä pääse minnekään, ennenkuin monen minuutin tuuttailun ja odottamisen jälkeen joku aamuostoksille eksynyt herra suvaitsee saapua siirtämään mobiilinsa pois tieltäni. Rouviakin on, mutta vasta iltapäivällä, kun olen lähdössä hakemaan lapsia koulusta.

Tänään tietäni ei oltu tukittu ainoastaan takaapäin, vaan myös sivusta. Komea GMC vei vierestä lähes kaksi parkkia eikä suonut edes lapsen mentävää koloa oman autoni ovelle. Mikä röyhkimys! Toisellakaan puolella ei ollut häävisti tilaa, mutta pääsin kuin pääsinkin änkeämään sisälle ja kiemurtelemaan omalle kuskin paikalleni. Tietenkin takanakin oli auto parkissa, ja ei muuta kuin tuuttailua ja odottamista taas. Kun sitten pääsin matkaan, keskityin täysin peruuttamiseen vilkkaalle tielle 20-sentin-taktiikalla - ja silloin kuului kräts! Peilini tunkeutui syvälle komean giiemciin kylkeen ja ikuisti siihen mielipiteeni mokomasta pröystäilijästä!

Mitäs minä sitten? No, ajelin muina naisina koululle ja sieltä takaisin samaisen jättiläisen viereen, tosin viisaasti kauas toiselle puolelle parkkeeraten. Mitäpä muutakaan? Kyllä kolmessa vuodessa pitää sen verran maan tavoille oppia, ja olihan se sitä paitsi oma syynsä, kun oli pysäköinyt autonsa kylkeeni kiinni! (Välillä mietin olenko minä enää minä ollenkaan...?)

Toinen huokaus sitten koulun ja vastuun vuoksi. Suomessa ei ainakaan minun aikanani ollut toivoakaan päästä koulusta edes kymmentä minuuttia liian aikaisin, koska koulu kuulemma oli vastuussa oppilaista tarkasti lukujärjestykseen kirjattujen tuntien ajan. Täällä jopa ekaluokkalainen voidaan päästää koulusta kotiin milloin tahansa, eikä kenellekään ilmeisesti tule mieleen, ettei siellä kotona välttämättä ole ketään odottamassa eivätkä kaikki vanhemmat halua lastensa seikkailevan yksin vilkkaassa liikenteessä. Toissapäivänä meidän ekaluokkalaisemme teki vaarallisen kotireissun ensimmäistä kertaa omin päin, koska isosisko ei ollut koulussa mukana, ja kyllä piti peitellä pettymystäni tervehtiessäni pikkukoululaista koti-ovella tuntia ennenkuin olisi ollut määrä lähteä häntä hakemaan! Onneksi matka oli kuitenkin mennyt hyvin!

Sitten meidän muka-ihanat nelijalkaisemme! Minulla on niiden kanssa vakavia erimielisyyksiä siitä missä kissojen kuuluisi syödä eväänsä: minun mielestäni parvekkeella, mutta niiden mielestä olohuoneen tai keittiön matolla. Parveke kelpasi joskus ennenkin aivan hyvin, mutta mitä lie tasa-arvovouhotuksia ne nyt ovat päähänsä saaneet, kun kummatkin protestoivat ja ovat ryhtyneet jopa nälkälakkoon! Ne kerjäävät ruokaa, vien parvekkeelle, ne juoksevat perässä, mutta eivät koskekaan ruokaan, kun se on parvekkeella, mutta käyvät kyllä heti sen kimppuun, jos nostan lautasen sisälle. Aluksi ajattelin, että tarpeeksi nälkäisinä ne kyllä antavat periksi, mutta kyllä se olen ollut minä, joka on joutunut jo monet kerrat antamaan periksi. Toinen katti on vieläpä niin viheliäinen, ettei se suostu syömään kuin matolla, ja minä olen lopen kyllästynyt jatkuvasti siivoamaan ruoantähteitä - verta, rasvaa ja luun kappaleita - matoiltani! Parvekkeella niillä on kynnysmatto, jonka päällä ne voisivat syödä, niin miksi hyvänen aika se ei kelpaa?

Monta kertaa päivässä joudun siivoamaan tämän samaisen kaadetun roskasangon keittiössä, eikä se todellakaan naurata enää yhtään! Samoin vetää kulmat kurttuun tämäkin:

Lapsi unohti avaamattoman tuoreen leipäpussin pöydälle, ja aamulla se löytyi revittynä tuolini alta. Tuntuu, että mitä pidemmälle taistelumme ruokapaikasta jatkuu, sitä hankalammaksi kissat käyvät. Niillä on nälkä, mutta eivät silti suostu syömään! Voisiko joku kissapsykologiasta jotain ymmärtävä valistaa minua mikä niitä oikein vaivaa?

Katsokaas tätä! Oletteko moista ennen nähneet? Jääkaapin ovi pitää vetää nauhalla kiinni, koska kissat osaavat avata sen! Kaikki alkoi siitä, kun jääkaapin tiivisteeseen tuli jotain vikaa, eikä ovi yhtäkkiä pysynyt enää kiinni ilman sidontaa. Sittemmin tiiviste on korjaantunut (aivan itsestään, kuten autokin aina joskus), mutta kissatpa eivät kerran opittua temppua enää unohdakaan. Pitää varmaan ruveta miettimään keittiön kalusteiden uudelleen sijoitusta, vaikka sinänsä tuo taso jääkaapin vieressä on kyllä verraton apu itsellekin.
 
Kylpyhuoneissa taas olisi korjattavaa vaikka kuinka. Yksi suihku ei toimi ollenkaan, toinen heittää vedet minne sattuu, yksi käsisuihku vuotaa lattialle, samoin keittiön hana ja yksi pytyn kansi on kokonaan irti. Kylpyammeeseen sentään on tähän asti voitu laskea vettä, mutta nyt jo muutaman kerran tytöt ovat paleltuneet sinne, kun kesken kylvyn on vesi mennyt kylmäksi. Suomalaisesta saunasta tuttu tapa kaataa napolla vettä päälleen toimii täällä talvella huonosti, koska kylppäri on kylmä kuin jääkaappi, eikä siellä tarkene ilman runsasta kuumaa kylpyä tai suihkua. Kaasulämmitintä sinne ei saa vetää, koska tila on liian pieni ja sinne voisi pökertyä, ja sähkölämmitintä taas en uskalla märkään tilaan viedä. Vedenlämmitin toimii luullakseni muuten hyvin, mutta toisinaan veden paine on liian alhainen aktivoimaan kaasuliekkiä suureksi, ja silloin vesi ei tietenkään lämpene. Niinpä huokailen täällä kerta toisensa jälkeen näiden meidän kylppäreiden kanssa. Vaihtaisin kaikki kolme milloin vain yhteen lämpimään ja toimivaan!

Viereisessä kuvassa on vedenlämmittimemme. Se on liitetty putkistoon siten, että vesi kulkee suoraan sen läpi, ja siitä menee letku kaasupulloon, joka tietenkin huonolla tuurilla tyhjenee juuri silloin, kun seisot suihkussa shampoot päässä... Kaikista hanoistamme tulee lämmintä vettä ainoastaan silloin, kun lämmitin laitetaan päälle, eikä sitä tietenkään sytytetä esimerkiksi tiskaamista tai käsien pesua varten, vaan ainoastaan suihkua varten. Sytyttäminen on työlästä: toisella kädellä painetaan valkoista nappia ja toisella painellaan tikulla pientä mustaa koloa noin 100-200 kertaa, kunnes syttyy (eikä ole yhtään liioiteltu luku, vaan laskettu on painallukset moneen kertaan!). Suihkun jälkeen on muistettava sammuttaa laite ja sulkea kaasupullo; olisi hyvin vaarallista nukahtaa kaasuhana päällä. Musta väri keskellä olevan kolon ympärillä johtuu palosta, joka syttyi tuohon ensimmäisenä käyttöpäivänä. Olimme juuri muuttaneet ja laite oli vasta asennettu, ja satuin olemaan yksin pikkutyttöjen kanssa kotona, kun isot lieskat alkoivat lyödä laitteesta, ja minä tietenkin panikoin aika lailla, kun palo ei kaasupullon sulkemisesta huolimatta sammunut. Onneksi mitään syttyvää ei ollut lähellä ja pian palo sitten sammui itsestään, kun pitkästä letkusta loppui kaasu, mutta kokemus oli kyllä aika pelottava tällaiselle kaasun käyttöön tottumattomalle.

Auton takia ei tarvitse enää huokailla, sillä se on nyt korjattu ja katsastettu, vaivaiset kuusi kuukautta myöhässä! Nyt en toivottavasti enää jää harva se kerta tien päälle keittävän jäähdyttimen kanssa, vaikka mistäpä sitä täkäläisistä korjaamoista tietää... saattoihan ne tukkia sen siivilän vaikka purukumilla. Kuitenkin lamput palavat, ikkunat avautuvat, pakoputki vetää ja ilmastoinnin termostaattikin kuulemma toimii taas... mahtavaa!

Meni vain piiiiiiiiiiitkästi enemmän euroja korjaukseen kuin olin toivonut. Veronpalautusrahoilla olin haaveillut hankkivani uuden toimivan koneen, jolla voisin huoletta näpytellä tätä blogia ja tehdä kaikkea muutakin kivaa, mutta se nyt jäi tältä erää haaveeksi. Mitäpä tuosta, ei maailma siihen kaadu, eikä näiltä näkymin tämä blogikaan!

Jatkaisin listaa, mutta tässä alkaa kohta itsekin masentua, joten vaihdanpa toiseen aiheeseen: Mistä on syytä olla onnellinen? Minä olen ainakin hurjan onnellinen, ettei minun tarvitse roikkua tikkaissa ilman turvaköysiä ja ansaita leipääni kerrostalojen kiviseiniä pesemällä, kuten tuo ukko tuolla: